Chigaco, Amerikan Lahti, Windy City; tunnettu myös Al Caponesta ja omintakeisesta bluessoundistaan. Tarkoitus ei alunperin ollut käydä cityssä lainkaan, mutta koska 66 alkaa keskustasta, oli itsestäänselvä päätös aloittaa road trip aivan reitin alusta. Chicagon ruokafestari ja sen takia suljetut kadut kuitenkin sotkivat suunnitelmat ja jouduimme aloittamaan parin korttelin päästä varsinaisesta lähtöpisteestä. Close enough.
Route 66 mutkittelee Chicagossa melko haastavasti, mutta kätevän iPhone-sovelluksen avulla ajelimme kivuttomasti kuuskutosta pitkin pois keskustasta. Suurkaupunki on suurkaupunki, mutta autojen maassa ajelu ja opasteet on kuitenkin tehty erittäin käyttäjäystävällisiksi.
Jostain syystä meillä molemmilla oli ollut kuvitelma, että Illinois olisi jotenkin tylsää seutua ja hurauttasimme sen läpi nopeasti ihan muiniksina. Mutta toisin kävi. Tajusimme jo muutaman kymmenen mailia ajettuamme, että joka paikkaan ei voi pysähtyä, sillä muuten emme saisi matkaa taitettua edes kahdessa kuukaudessa.
Ensimmäinen kohde, mihin oli ihan pakko pysähtyä, oli valtava ulkokirpputori aivan tien vieressä. Vaikka Amerikassa oltiinkin, niin asiointi lähti aivan luontevasti käyntiin espanjaksi, sillä n. 99 % myyjistä ja asiakkaista oli latinoja; meksikolaisia…? Haavimme tarttui kolme paria miesten sukkia ja neljän dollarin arvoinen kylmäkassi. Ei yhtään hassumpi saalis. Erityisesti kylmäkassi osoittautui heti kättelyssä oivaksi peliksi kuumassa autossa. Vaikka päivä oli pilvinen, lämpöä oli kuitenkin lähemmäs 30°. Suunnilleen, ei ole fahrenheitit vielä ihan hallussa.
Tie 66 oli yllättävän hyvin merkitty ja se seurasi usein isomman tien (55) vierellä, aina välillä poiketen idyllisiin periamerikkalaisenoloisiin pikkukaupunkeihin, joista mainittakoon esim. Joliet, Dwight ja Pontiac. Erityisesti Pontiacissa oli hyödynnetty aivan loistavasti Route 66-legendaa. Jossain vaiheessa Bloomingtonin ja McLeanin välillä 66 oli laitettu poikki ja eksyimme pahanpäiväisesti pikkuteille valtavien maissipeltojen keskelle. Kaikki jotka ovat nähneet elokuvan Maissilapset, ymmärtävät että se ei ole ihan hyvä juttu. Onneksi päivänvaloa vielä riitti.
Pitkältä tuntuvan tunnin verran harhailtuamme loputtomien maissipeltojen keskellä löysimme vihdoin ihmisten ilmoille ja seikkailusta uupuneina aloimme haaveilla pehmeistä pieluksista ja ilmastoidusta motellihuoneesta. Majavarauksia emme ole tehneet alkumatkaksi lainkaan ja tällä kertaa valitsimme sattumankaupalla Atlanta Inn-motellin. Siistimpi kuin edellinen yöpaikka ja edullisempikin vielä. Asiakkaina lähes ainoastaan latinoja. Tässä rikkoutui sekin kuvitelma, että latinokeskittymät ovat vain etelässä rajanpinnassa. Tai sitten jostain kohtalon oikusta hakeudumme jatkuvasti espanjankielisten pariin.
Takana on nyt kymmenen tuntia autoilua ja reilut parisataa kilometriä turistina 66:lla. Ja tämä on vasta alkua.
Montana Charlie’s Little America Flea Market
Atlanta Inn Motel
(Ei se ehkä nyt noin huono ollut…)
Paasveden rannalla plusasteita 15, joten voisitte sieltä lähettää vähän lämmintä tännekin. Hyvää matkan jatkoa! Täällä seurataan teitä. Jussi&Erja
Pitääpä yrittää. Täälläkin varmaan vielä lämpenee, kunhan päästään erämaahan…