Buncrana – Westport

Aamiaisella kävi ilmi, että olimme selkeästi St. Columbs Housen nuorimmat asiakkaat, eikä mekään enää ihan nuoria olla… Talo tarjosi koko kattauksen tuhtia irlantilaista aamiaista, tuoreilla mansikoilla ja mustikoilla höystettynä. Vain black pudding jäi puuttumaan.

Lähdimme melko myöhään tien päälle ja päivä kului hiljakseen kärriteitä ajellen ja pysähdellen aina, kun jokin paikka tuntui kiinnostavalta. Ilman sävy oli jo pikkuhiljaa muuttumassa tuuliseksi ja sadetta ropsahteli silloin tällöin.

Majapaikaksi pariksi seuraavaksi yöksi olimme valinneet Westportista Quay West B&B:n, joka oli kilometrin päässä kaupungin pääkadusta. Irlanti tuntuu olevan täynnä toinen toistaan idyllisempiä ja eloisia pikkukaupunkeja ja Westport (n. 6000 asukasta) on yksi niistä. Jokaisessa parinsadan asukkaan kylässäkin on vähintään kolme baaria ja yksi hotelli. Ja vaikka nyt on turistikausi ja joka paikka on sullottu täyteen, niin täytyyhän noiden kuppiloiden pärjätä talvenkin yli. Ehkäpä tämä on juuri sitä sosiaalisuuteen perustuvaa alkoholikulttuuria, millä pidetään pikkukylät vilkkaina ja pubit elossa.

Westportissa oli iltasella tarjolla elävää irkkumusaa melkein joka kuppilassa. Perinteisellä musiikilla vedettiin. Mukavaa kitkutustahan se on, vaikka jossain vaiheessa alkoi jo kaipaamaan esim. Poguesin räyhäkkyyttä. Illan parasta antia oli parin lapsosen esittämä perinteinen luutatanssi. Siis Irish Stepiä luudan ympärillä. Pitäisköhän kotona alkaa treenaamaan, kun nuo steppikengätkin vaan turhaan pölyyntyy kaapissa. Ja tulishan siinä luudallekin käyttöä.

Aamiaisella saimme tutustua kunnon irlantilaiseen puheenparteen, kun jutustimme irlantilaisten turistien kanssa ja eikähän siitä millään meinannut tolkkua saada. Sen verran kuitenkin ymmärsimme, että englantia se oli, eikä iiriä. Ja aamiaiseksi taas kunnon tysevä satsi irkkuaamiaista, joka on kovin lähellä englantilaista serkkuaan.

Päivän kulutimme totutusti pikkuteitä ajellessa ja lukuisia linnoja ja luostareita bongaillen. Sadekuurot siivittivät päivää, mutta välillä paistoi aurinkokin eli ilmeisesti melko tyypillinen irlantilainen keli.

Irlantilaiset ovat tosi ystävällistä kansaa. Edes pahimmissa turistihässäköissä hymy ei hyydy ja palvelu on luontaisen innostunutta. Myös tavallisen kadun tallaajan kanssa päätyy helposti juttusille. Eri asia on, että ymmärtääkö mitään mistään vai onko ihan vaan “smiling politely”.

Illalla jätimme livemusiikit väliin, kun aamulla oli tarkoitus lähteä ennen seitsemää ajelemaan Cliffs of Moherille. Moherin jyrkät kallioseinämät ovat ehkä Irlannin suosituin turistinähtävyys ja ruuhkien välttämiseksi kannattaisi olla ajoissa mestoilla.