Ajelimme Rosariosta länttä kohti edelleen tasaisessa maastossa, kunnes yhtäkkiä maisema muuttui täydellisesti ja vuoret aukenivat edessämme. Ohitimme Cordoban (Argentiinan toiseksi suurin kaupunki) ja jatkoimme matkaa mm. ”satojen mutkien tietä” Villa Parque Siquimaniin, joka on pieni kylä Punillan laaksossa, San Roque-järven kupeessa. Laakso on argentiinalaisten suosituinta lomailuseutua ja nyt sää olikin mitä mukavin: päivällä 25 ja aurinkoa ja yöllä viileää. Pitää muistaa olla tulematta näille seuduille tammikuussa, sillä silloin lämpötila kohoaa pahimmillaan 50 asteeseen.
Cabañamme sijaitsi pienessä rinteessä ja terassilta oli kaunis näköala vuorille. Isäntäpariskunta, Laura ja Gustavo, olivat erittäin ystävällisiä, ehkä suomalaiseen makuun jopa liian päällekäyvän ystävällisiä. Esimerkiksi aamiaisesta kiittämisemme aiheutti sellaisen ”eipä kestä” ilohuutokonsertin, että me jäyhät pohjoisen asukit hyppäsimme metrin ilmaan säikähdyksestä.
Matkamme tähän pisteeseen päästyämme, luulimme jo nähneemme melko paljon, mutta mikään ei ollut valmistellut meitä traktorimuseossa käyntiin. Meidät otti vastaan lievästi sanottuna puhelias ukonkäppänä, joka gringojen espanjankielentaidosta villiintyneenä alkoi pitää pitkää yksinpuhelua. Voisi kuvitella, että hän olisi hehkuttanut museonsa yli kolmeasataa traktoria, autoa ja muuta konetta. Mutta ei. Hän aloitti luennolla Cordoban slangista, kuinka täällä kutsutaan kaikkia ystävällismielisesti ”locoiksi” tai ”negroiksi”. Siitä hän pääsi buenosairelaisten, presidentin ja koko nykyisen Argentiinan poliitiikan lyttäämiseen. Loppujen lopuksi kaikki muut kuin cordobalaiset olivat hanurista ja eritoten eurooppalaiset ja amerikkalaiset. Ja kaikki tämä suoltaminen iloisella naamalla hekotellen. Jep.
Ei ihme että museon kuvaelmat olivat hieman outoja, jos paikka on täynnä locoja! Mahtavat maisemat majapaikkanne terassilta.
Zombeilta näyttivät koko porukka Raktori Museossa! Tuleeko vielä Ameriikan Eläimet osa IV?