Thaimaa, osa 1

Vuodesta 1999 lähtien reissasimme Thaimaassa viisikin kertaa. Tsunamivuosi 2004 jäi viimeiseksi. Olimme silloin tapaninpäivänä pohjoisessa pienessä Pain kylässä. Meillä oli jo lennot ostettuna pari päivää myöhemmäksi Khao Lakiin ja sieltä oli varattuna sukellussafari Similanille. Eli loppuloman suunnitelmat menivät totaalisen uusiksi. Loppujen lopuksi vietimme sen lahden puolella Koh Nang Yuanilla sukellellen. Ei meille tuosta reissusta mitään traumoja jäänyt, mutta jostain syystä innostuimme matkailemaan sen jälkeen vain Etelä-Amerikassa. Eli nytpä onkin hyvä aika päivittää Thaimaan kuulumiset. Ja toinen hyvä syy tänne paluuseen on sukeltaminen Burmassa, josta olemme jo vuosia haaveilleet.

Suunnitelmamme oli siis: neljä päivää Koh Kho Khaon saarella, kuusi päivää sukellussafarilla Burmassa ja viimeiset neljä päivää Khao Lakissa.

Matka ei sitten alkanutkaan sujua ihan täysin mutkattomasti. Meitä istutettiin koneessa kentällä kaksi ja puoli tuntia ennenkuin pääsimme lähtemään. Omituisinta oli, että Laiska sai viestin TripCase-sivustolta, että lennon lähtö tulee viivästymään ainakin tunnin. Ja tämä tapahtui jo ennen koneeseen nousemista, jolloin Finnairilla ei tämmöisestä ollut mitään tietoa. Tai tietenkin heillä tieto oli, mutteivät halunneet sitä matkustajille kertoa, vaan mieluummin lastasivat kaikki koneeseen odottelemaan.

Meillä oli vaihto Bangkokissa Phuketiin ja vaihtoaikaa oli ruhtinaalliset kolme tuntia, mutta nyt alkoi näyttää siltä, ettemme ehtisi. Bangkokin kenttähenkilökunta oli kuitenkin erittäin tehokasta ja he juoksuttivat meidät häthätää oikealle portille. Hikipäissämme portille juostuamme selvisi, että kone oli reilusti myöhässä eli eipä niin kiire olisi ollutkaan. Iloitsimme myös siitä, että varmaan rinkatkin ehtivät mukaan lennolle, kun vaihtoaikaa jäi kuitenkin vielä runsaasti.

Eiväthän ne ehtineet – siis rinkat. Tuijottaessamme Phuketin kentällä tyhjää matkatavarahihnaa aloimme vasta pikkuhiljaa ymmärtää totuuden, kun taas meitä lähestyi kenttähenkilökunta valmiina palvelemaan. Tässä kohtaa täytyy kyllä todeta, että ihan missä muualla tahansa kuin Thaimaassa laukkuaan ilman jäänyt turisti ei oikein kiinnosta ketään. Täällä meno on aivan toista: turistin vaiva on heidänkin vaivansa. Teimme katoamisilmoituksen. Toinen rinkka löytyi koneiden mukaan Bangkokista, toinen oli teillä tietämättömillä.

Mukavan kevein varustein lähdimme etsiskelemään kuljetusta kohteeseemme Kho Khaon saarelle. Phuketin lentokentän edusta on täynnä taxi- ja minibusmatka myyntikojuja. Valisimme niistä sen kauimmaisen, johon ei ollut yhtään jonoa. Vaikka Ko Kho Khao on harvinaisempi ja kaukaisempi kohde, heidän tarjoamansa hinta tuntui kohtuulliselta ja sensuuruiselta mitä olimme etukäteen netistä päätelleet.

Alku oli taas mielenkiintoinen: me istuimme taxin perässä ja kuskimme juoksenteli pitkin parkkipaikkaa yrittäen ottaa selville, minne farangit oikein halusivat mennä. Viimein pääsimme tien päälle. Kyselimme, että joko hän nyt tietää minne haluamme mennä ja vastaus oli ei, mutta veli tietää. Jaha. Matkalla hän soitti puolisenkymmentä puhelua selvittääkseen kohteemme, pysähtyi tankkaamaan (tankin täyttämiseen sisältyi myös päähieronta), hörppi energiaeliksiirejä, soitti Scorpionseja ja lauloi mukana sekä näytti Scorpionsien videoita meille takapenkkiläisille. Kaiken tämän lisäksi hän onnistui kaahaamaan niin, että renkaat ulvoivat mutkissa ja kehumaan ettei ole yhtään kolaria ajanut kaksivuotisen taksiuransa aikana. Hyvä. Ja vakuuttavaa.

Pääsimme kuitenkin melkein suorinta tietä satamaan. Taksi hommasi meille venekuljetuksen ja jäi iloisesti vilkuttamaan laiturille. Ainakin joku oli tyytyväinen onnistuneeseen matkaan. Ko Kho Khaon satamasta nappasimme seuraavan taxin (perinteinen avolavataksi) ja ajoimme suoraan majapaikkaan ilman turhia poikkeamisia, sillä pimeäkin alkoi jo tulla.

River Sand Bungaloweissa meillä oli vastassa kaksi iloista leidiä, varaus oli kunnossa ja pääsimme majoittumaan jo pitkään haaveilemaamme simppeliin bambumajaan. Juuri sitä mitä olimme tilanneet: askeettinen maja, raikas ulkosuihku, ei ikkunalaseja, mutta kaikki mukavuudet löytyivät eli oikea vessa (ei siis kyykky), melko ehjä hyttysverkko sängyn yllä, mahtava sänky ja tyynyt, natisevan puhtaat lakanat ja pyyhkeet, autokuvioiset peitot, tuuletin ja ympärivuorokautinen sähkö. Eipä sitä muuta oikeasti tarvita.

Päivä oli pitkä ja matkalaiset uupuneita. Nautimme erinomaisen päivällisen Singha-oluen kera kotiravintolassa ja vaivuimme aaltojen rauhoittavan loiskeen ja sirkkojen sirityksen siivittäminä uneen.

Aamulla alkoi pikkuhiljaa selvitä saaren hiljaisuus. 17 km hiekkarantaa, eikä juuri ketään missään. Bambukylämme vieressä oli kaksi isompaa hotellikompleksia, mutta niidenkään vieraat eivät onnistuneet kansoittamaan rantoja. Näin hiljaisessa paikassa emme ole kai koskaan olleet. Vuokrasimme moottoripyörän ja tutkimme satamassa sijaitsevan ainoan kylän tarjonnan. Laiskan laukusta ei edelleenkään ollut mitään havaintoa, joten päädyimme saaren ainoaan vaatekauppaan tekemään kauppoja shortseista ja varvastossuista. Kaupan myyjäheppu yllätti meidät puhumalla suomea. Ei siis mitään muutamaan fraasia vaan ihan järkevää keskustelua saimme aikaiseksi. Hänen mukaansa suomalaisia oli ennen ollut runsaastikin, mutta noin kolme vuotta sitten kaikki kaikki katosivat.

Thaimaan ystävällisyys näytti taas parhaat puolensa, kun mopon sähkökäynnistys hajosi. Muutaman turhan napinpainalluksen jälkeen meillä oli heti parikin kyläläistä neuvomassa. Löytyihän moposta käynnistyspoljinkin, ja matka pääsi jatkumaan. Kotiin päästyämme uusi mopo oli paikalla puolessa tunnissa, eikä turistin tarvinnut enää rasittaa jalkojaan polkemalla mopoa käyntiin.

Päivät kuluivat mopoillessa ja autioita rantoja mittaillessa sekä thai- ja jalkahieronnoissa. Ranta oli yksi parhaita ikinä: hienoa hiekkaa, täysin siistiä eikä mitään koralli- tai kiviyllätyksiä veden alla jalkoja runtelemassa. Vesi oli myös ihan käsittämättömän lämmintä; arviomme mukaan reilusti päälle 30-asteista. Netistä selvisi, että tsunamin jälkeen yrittäjät ja kaupustelijat olivat menettäneet kaiken eivätkä enää koskaan palanneet takaisin. Tsunami iski myös Ko Kho Khaolle ilmeisen dramaattisin seurauksin ja se ei ole unohtunut. Netissä luonnehdittiin saarta jopa aavemaisen hiljaiseksi ja sen ehkä ymmärsi viimeistään yhdeksän aikaan illalla valojen sammuessa ja muutamien turistien vetäytyessä majoihinsa. Party animalit älkööt vaivautuko!

Hataran bambumajan etuja hyvän ilmanvaihdon lisäksi olivat ylimääräiset paikalliset kämppäkaverit. Uusia ystäviämme oli mm. viisitoistasenttinen hämähäkki (ei juurikaan myrkyllinen), musta käärme (ei tietoa myrkyllisyydestä, mutta oli onneksi kovin arka), kaksi erilaista sammakkoa, rapu ja muutama iltalennollaan sisään eksynyt viisisenttinen koppakuoriainen (sirkkelisirkka).