Jossain vaiheessa matkaa suunnitellessa törmäsimme vahingossa USA:n viisumivapausehtoihin. Niissähän vaaditaan meno-paluulippua, ja meillä on pelkkä meno, koska paluu on Buenos Airesista. Tiedustelimme asiaa USA:n Helsingin suurlähetystöstä. Kaksi kertaa saimme vastaukseksi ainoastaan linkkejä ohjesivuille, joista olimme asiaa jo tutkineet. Kolmannella kerralla pyysimme yksiselitteistä vastausta, tarvitsemmeko viisumia vai emme. ”Uskomme, että ette tarvitse, mutta lopullisesti asian päättää maahantulovirkailija.” Mistähän noillekin oikein maksetaan?
Helvetti. Uskallammeko nyt laskea sen varaan, että maahantulovirkailija ei ole noussut väärällä jalalla sängystä eikä lähetä meitä takaisin Reykjavikiin. Ehkä emme. Eli hankimme viisumit tai ostamme lennot pois USA:sta. Lennot olisivat tulleet sen verran kalliiksi (naapurimaathan niille ei käyneet, eli olisimme tarvinneet lennot jonnekin Belizeen tai Guatemalaan), että päädyimme hakemaan viisumeita.
Senpäivänen homma oli siinäkin. Nettihakemukseen minulla meni valehtelematta puolitoista tuntia, kun piti kertoa kaikki käydyt koulut ja vanhat työpaikat, matkustelut ja lempiruuat. Karoliinan tiedot niillä ilmeisesti hänen työpaikkansa takia jo olikin vakoiltuna, koska häneltä homma sujui puolessa tunnissa.
Lisäksi tietysti henkilökohtainen haastattelu konsulaatissa. Siellä rouva osasi kertoa varmaksi, ettemme me mitään viisumia olisi tarvinneet. Kiitos vaan, ihan kannatuksen vuoksi siis maksoimme 120€ per nuppi. Taas turistia kusetettiin, vaikkei matka ole edes alkanut. Toivottavasti ne saavat tuolla nyt budjettinsa kuntoon, että pääsisimme käymään edes jossain luonnonpuistossa.