Islanti 2022

Maanantai

Ei kahta ilman kolmatta. Islannin matkaa nimittäin. Koronakurimuksen hellitettyä ainakin toistaiseksi avautui jälleen mahdollisuus matkustaa Islantiin. Islannin matkailun oli pari vuotta korvannut Pohjois-Norja ja Suomen Lapin perukat, mutta nyt uskalsimme varata lennot ja camper vanin Islannin road tripille. Vuonna 2016 ajelimme ring-roadin ja jo silloin jäi hampaankoloon paljon ja myös jotain koettua olisi kiva koluta uudelleen.

Vapaita campereitä (mini asuntoauto nukkumatiloilla ja keittiöllä) löytyi useastakin firmasta ja pitkän pohdinnan jälkeen valitsimme Kuku Camperisin B-vanin; hieman isomman kuin edellisellä kerralla Happy Campersiltä varatun auton.

Keflavik avautui sateisen tuhnuisena ja auton allemme saatuamme keli jatkui samanlaisena koko maanantain; satoi vähän enemmän ja vähän vähemmän, mutta haaveemme Islannista ei haalistunut. Meillä ei ollut oikeastaan muuta suunnitelmaa kuin kiertää saarivaltio vastapäivään eli matkaan vain.

Osittain kelistä johtuen ajelimme melko suorilta Vikiin. Matkalla piti toki pysähtyä lähes Islannin kansallisruoan asemaa hallitsevalle huoltsikkahodarille. Kylläpä maistuikin hyvältä, varsinkin kun lentokone-evääksi huolella valmistetut ruisleivät jäivät Vantaalle jääkaappiin. 

Black Sands

Intohimoisille islantilaisten dekkarien ystäville tv-sarja Mustaa hiekkaa lienee tuttu. Vikissä on tuo mustanpuhuva ranta ja juurikin se kallionkieleke, missä turisti koki elämänsä viimeiset hetket ennen murhaajan tönäisyä mustalle hiekalle. Tuuli oli kallioilla niin navakka, ettei vastaava kohtalo ollut meilläkään niin tuulesta temmattua. Kallionjyrkänteiden kohokohta ja yllätys olivat lunnit, jotka tuulta uhmaten kurvailivat pesimäkoloilleen. 

Lunnit lepuuttaa.
Majakka kallionkielekkeen päällä.
Red Lava -keitto tarjoiltiin epäilyttävän näköisen harmaan leivän sisältä. Leipä taisi olla värjätty jollain tulivuoren tuhkalla, mutta oli ihan syötävää kyllä.

Tuuli herätti nälän ja nautimme Soup Companyssa maittavat Red Lava ja Fish Curry -keitot. Edelliseltä ring-roadilta oli jäänyt haaveisiin majoittua toistamiseen Thakilin leirintäalueella, vanhan tulivuoren kraaterissa. Aloitimme matkan siinä uskossa, että se menisi yhtä sujuvasti kuin aikaisemminkin. Mutta emme olleet päässeet edes kuoppaiselle osuudelle (ja tässä tapauksessa ’kuoppainen’ on todella vaisu kuvaus tuosta tien nimeä kantavasta kynnöspellosta), kun kohtasimme perheen, jonka autosta oli rengas puhjennut ja englantilaisen pariskunnan, joka oli kääntynyt takaisin puolimatkasta, koska tie oli sateen takia muuttunut ajokelvottomaksi. Olihan se reitti viimeksikin hankala, mutta nyt meillä oli vielä isompi auto ja tiekin oli huonommassa kunnossa sateiden takia. Hetken mietittyämme päätimme säästää hermojamme sekä autoa, joten käännyimme takaisin ring roadille ja ajelimme edelleen Svinafeliin.

Tie Svinafeliin.

Paikallinen leirintäalue ei mitenkään vetänyt vertoja Thakilille, mutta eipä sitä sateessa auton sisältä juuri eroa huomannut. Kokkailimme pasta-nakki-ateriat sateen hiljalleen ropistessa camperin kattoon. Nukkumaan mennessämme totesimme auton webasto-lämmittimen toimimattomaksi. Se puhkui lämmintä parikymmentä minuuttia kunnes sammui. Kakkosakussa ei ollut enää virtaa. Vilpoinen oli yö kaikista vaatekerroista ja makuupusseista huolimatta.

Tiistai

Ruoanlaitto pienissä auton sisätiloissa vaatii tarkkuutta ja varovaisuutta. ”Cabin crew, take your breakfast positions” muodostui tärkeäksi ohjenuoraksi aamiaisen valmistuksessa, sillä vaaran paikkoja on useita lähtien kaasulevyn sytyttämisestä aina kiehuvan veden kaatamiseen. Malttia. 

Aamiainen.

Aamupäivän ohjelma koostui erimuotoisten jäälohkareiden tarkkailusta. Niitä lippui hyisessä vedessä ja lojui Diamond Beachin rannoilla. Jännä kuinka eri sulamisasteiset jäänmurikat ovatkin niin kiehtovia! 

Diamond Beach
Fjallsárlón

Kävimme karistamassa jäätiköiden hyisen kylmyyden Hoffel Hot Tubseissa, tuttu paikka jo edelliseltä Islanninympäriajoltamme.

Hoffel Hot Tubs

Höfnissä nautitun lounaan (päivän kala-annosturska ja fiskur og franskar (suomeksi fish&chps)) jälkeen jatkoimme matkaa seuraten ykköstietä itään.

Punainen tuoli jossain kalliolla.

Erikoinen ranta oli myös Almannaskarð. Ranta koostui erikokoisista pyöreähköistä kivistä joiden koko vaihteli vyöhykkeittäin. Missään ei ole nähty vastaavaa. Meri jylläsi ennennäkemättömällä voimalla. Ei todellakaan tehnyt mieli mennä suositeltua 30 metrin etäisyyttä lähemmäksi rantaa.

Almannaskarð

Loppupäivästä tuuli alkoi olla jo vaarallisen voimakas ja puuskissaan yllättävä. Tienvarsinäyttö kertoi puuskien olevan jopa 29 m/s. Jouduimme kantapään kautta oppia lukemaan maaston tuulimerkkejä, sillä olemattomista puista ei voinut kotimaiseen tapaan päätellä mitään. Tarkkailimme herkeämättä heinien asentoa, lammikoiden pintoja ja lintujen lentoa. Näin pelottavaa tuulta ei ole ennen koettu auton ratista käsin ja kuskin kädet alkoivatkin puutua kun piteli autoa tiellä.

Henkeäsalpaavan ajomatkan jälkeen leiriydyimme Djupivogurin leirintäalueelle ja valmistimme perinteisen nakkimakarooni-illallisen.

Keskiviikko

Googlemapsin kanssa kannattaa olla täällä tarkkana. Laitoimme aamulla päämääräksi Egilsstaðirin. Lyhin reittihän meneekin vuorten yli kolminumeroista tietä pitkin, tarkoittaa siis yleensä kapeaa soratietä, luultavasti myös hyvin mäkistä ja kuoppaista. Hieno tiehän se kuitenkin oli ja maisemat olivat upeat, sen mitä nyt jännitykseltämme pystyimme havainnoimaan.

Egilsstadirin vieressä sijaitsi ensimmäinen kohteemme, Vök Baths. Nämä kuumat lähteet ovat siitä erikoisia, että ne sijaitsevat Urridhavatn-järven pohjassa. Vökin kuumat altaat kelluvatkin järven pinnalla ja niistä oli helppo käydä välillä viilentymässä 12-asteisessa järvessä. Kaikenkaikkiaan hieno kylpylä, jota ei vielä edellisen reissumme aikaan ollut vielä olemassakaan.

Vök tarkoittaa kuuman lähteen jäähän tekemään sulaa kohtaa. Eli siis avanto?
Järven puolella oli helppo käydä viilentymässä.

Seuraavaksi lähdimme korjauttamaan toimimatonta lämmitintä. Olimme olleet sähköpostilla yhteydessä Kuku Campersiin ja he toimittivat meille paikallisen korjauspajan yhteystiedot. Ajelimme muutaman kilometrin kaupungin ulkopuolelle ja etsimme käsiimme vähäpuheisen mekaanikko Svanurin. Hän tutki tilanteen ja kertoi kakkosakun (sen, joka pyörittää lämmitintä) olevan finaalissa. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin meillä oli jo uusi akku asennettuna ja pääsimme jatkamaan matkaa luottaen siihen, että ensi yönä ei enää palella.

Svanurin verstaalla.

Söimme vielä poroburgerin ja kananachot lounaaksi Egillsstadirissa Salti i kaffissa. Tämä olikin tuttu ravintola jo edelliseltä reissulta, luultavasti söimme silloinkin samat annokset.

Salti i kaffi.

Poikkesimme reitiltä kolmenkymmenen kilometrin päähän rannikolle, Seyðisfjörðuriin. Mukavanoloinen pikkukylä vuonon pohjukassa. Satamassa oli parkissa suuri risteilyalus, joten koko kaupunki oli täynnä amerikkalaisturisteja. Onnistuimme kuitenkin mahduttamaan itsemme toiseen kylän kahviloista suklaakakkukahville. Kylä oli nopeasti kierretty ja palasimme takaisin ring roadille.

Jossain vaiheessa loppuiltapäivästä päätimme jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä poiketa taas reitiltä ja mennä yöksi Vopnafjörðuriin. Sinne ajellessamme tarkistimme viime reissun blogimme ja huomasimme, että silloinkin olimme yllättäen päättäneet yöpyä Vopnafjörðurissa. Mikä hitto meitä sinne vetää? Edellisen kerran saavuimme kaupunkiin idästä vuorten yli maailman pelottavinta reittiä, nyt pääsimme ajamaan suoraa ja leveää asvalttia tutulle leirintäalueelle. Silloin alueella yöpyi meidän lisäksemme pari muuta autoa, nyt paikka oli melkein täynnä sinne saapuessamme ja lisää autoja valui pitkin iltaa. Syynä lienee paikallisten lomat; viimeksi olimme täällä kesä-heinäkuun vaihteessa. Nyt heinäkuussa tuntuu, että suurin osa turisteista on paikallisia lomailijoita.

Vesiputous jossain matkalla.

Kaupungista google löysi kaksi ravintolaa, jotka kumpikaan eivät olleet auki. Eli perinteinen automakaroonikokkaus ja nukkumaan. Eikä enää tarvinnut palella, uusi akku teki tehtävänsä.

Torstai

Aamiaistaiteilun jälkeen ajelimme pohjoisrannikkoa myötäillen Husavikiin. Kelit olivat aiemmin katsomiamme ennusteita huomattavasti paremmat ja tihkusateen väistyttyä aurinko alkoi pilkahdella pilvien raosta.

Kirkko Husavikissa.

Bensatankilla N1-asemalla, joka on selvästi yleisin asema, huomasimme, ettei suomalainen pankkikortti pelitä. Yhdellä N1:llä heppu tiskillä pystyi avaamaan pumpun, mutta seuraavalla asemalla piti ostaa prepaid kortti. Hieman jännitti seuraava tankkaus, mutta OB-asemalla toimikin jopa Apple Pay. Islanti on todellakin täysin cashless. Jokainen leirintäaluemaksu on maksettu Apple Paylla ja jopa WC-maksu hoituu näppärästi puhelinta vilauttamalla. Kertaakaan ei vielä ole tullut vastaan paikkaa, missä kortti ei toimisi – paitsi ne N1-bensa-asemat.

Husavik oli aurinkoinen ja miellyttävä kalastuskaupunki, jonka turistivetonaulana ovat valasretket. Lounaan söimme rannassa sijaitsevassa fiskur og franskariin erikoistuneessa pikaruokapaikassa. Oli jo niin lämmin, että tohdimme jäädä terassille syömään.

Dimmuborgir.

Matka jatkui kohti Myvatnia. Edelliseltä Islannin kierrokselta mieliimme oli syöpynyt Dimmuborgirin jyhkeät laavapystit, joten sinne oli päästävä toistamiseen. Norjalainen kirkonpolttoheviorkesteri ei liity asiaan muuten kuin nimen perusteella. Sää oli mitä mainioin ja kiertelimme reilun parin kilsan lenkin laavamuodostelmien seassa. Yhtä hieno oli kuin muistimmekin! Dimmuborgirissa pystyy helposti kuvittelemaan miten muinaiset peikot ovat kivettyneet ikiaikaisesti niille sijoilleen.

Päivän viimeiseksi turistiteoksi ja itsemme hemmotteluksi olimme ajatelleet lillua Myvatnin kylpylässä. Jo parkkipaikan tungos ja viimeistään kassalle mutkitteleva jono saivat meidät toisiin aatoksiin. Pois, pois – olihan tämä jo viime kerralla nähty.

Jossain sillalla vastaamme tullut lammasperhe kääntyi kesken kaiken hysteeriseen pakoon.

Totesimme päivän olevan kutakuinkin pulkassa ja ajelimme Vaglaskógur Tjaldsvæðin leirintäalueelle. Matkalla piti kuitenkin vielä poiketa Godafossin vesiputouksella. Muutenkin matkan taittaminen Isalnnissa on tosi hidasta, kun melkein kymmenen minuutin välein on ihan pakko pysähtyä ihailemaan jotain.

Godafoss.

Emme ensin meinanneet löytää Vaglaskógur Tjaldsvæðin leirintäaluetta, sillä se oli jotenkin hämmentävästi jaettu alueisiin eikä mitään respan tyyppistäkään ollut missään. Löysimme kuitenkin pian ohjeet miten on-linena kirjaudutaan sisään ja varataan oma paikka. Sujuihan se ja saimme oman lokeron pienen pusikon, tai islantilaisittain ”metsän” reunasta. Idyllinen paikka, mutta jonkin verran tosi ärsyttäviä korviin ja silmiin tunkevia pikkukärpäsiä, joita tuntuu olevan usein paljon sisävesistöjen läheisyydessä.

Perjantai

Sitten viime reissun olivat rakentaneet seitsemänkilometrisen tunnelin vuoren läpi Akureyristä itään. Se on Islannin ainoa paikka, jossa on tietulli. Olimme maksaneet sen jo edellisenä iltana netissä, joten ajelimme heti aamusta vapautuneesti vuoren läpi kohti Forest Lagoon -kylpylää. Tuota kylpylääkään ei viime matkamme aikana vielä ollut olemassakaan. Tunnelia kaivaessa oli nimittäin löytynyt suuri kuumavesisuoni, joten tunnelin päähän oli päätetty tietenkin rakentaa kylpylä, joka oli avattu vasta muutama kuukausi sitten.

Olimme paikalla jo hyvissä ajoin ennen avaamista, mutta yllättäen emme olleetkaan ensimmäisiä, vaan paikalla oli jo kymmenen hengen jono. Ovien avauduttua paikan pankkikorttikoneet olivatkin jumissa. Ehdimme jo hetken katua, ettemme olleet ostaneet lippuja etukäteen netistä, mutta onneksi joku asiansa osaava rouva ruuvasi koneet auki ja sai ne buutattua, ja pääsimme kuin pääsimmekin sisään.

Päiväkaljat Forest Lagoonissa.

Paikka oli uudenkarhea ja todella upea, hienoimpia kylpylöitä missä koskaan olemme olleet. Kaksi baaria ja hienot näköalat vaivaiskoivupusikoiden läpi vuonon yli Akureyriin. Testasimme myös ”suomalaisen kuivan saunan”. Hyvinkin siedettävä ja menisi läpi myös Suomessa. Tervetullut lisä oli myös 12-asteinen kylmäallas. (Huomasimme taas miten helppoa islannin kieli on: ruotsin tai englannin kielen sanojen perään lisätään vain pääte -ur. Eli kylmäallas on tietenkin kaldur pottur.)

Suomalainen kuiva sauna näköalalla.

Naamat punoittaen kylvyn jäljiltä kiertelimme Akureyrin keskustaa. Aurinko paistoi eikä juuri tuullutkaan, eli loistava kesäkeli. Ei niin yleistä täälläpäin. Lounaat Centrumissa olivat reissun parhaat: mustaa hummeripastaa ja sitruunarisottoa, lohta & parsaa. 

Akureyri.
Parhaat lounaat.
Liikennevalo Akureyrissä.

Jatkoimme matka rannikkoa pitkin pohjoiseen. Metsät ovat tässä maassa sen verran harvinaisia, että niitä kannattaa välillä pysähtyä vartavasten katsomaan. Varsinkin jos metsäpolun päästä löytyy pieni joen ylittävä riippusilta. Ja mehän pysähdyimme.

Tämä metsä olikin oikein aidattu.
Riippusilta joen yli.

Mukavanoloisia pikkukyliä oli ripoteltu matkan varrelle vuonojen pohjukoihin. Dalvikissa joimme kakkukahvit terassilla katsellen ohiajelevia karavaanareita. Siglufjörðurissa oli sillimuseo. Outoa kyllä, sekin oli oikein viihdyttävä ja saimme helposti siellä kulutettua yli tunnin.

Matkalle sattui myös muutama useamman kilometrin mittainen yksikaistainen tunneli. Ja tietenkin etuajo-oikeus oli vastaantulijoilla. Tottumatonta kuskia jännitti suuresti, ehditäänkö seuraavalle levennykselle ennen vastaantulijaa, vai joudutaanko peruuttelemaan pimeässä ja kapeassa tunnelissa. Onneksi ehdittiin.

Leiriydyimme Hofsosin keskustan leirintäalueelle. Illalliseksi söimme mainiot pizzat Retro Mathusissa. Yllättäen saimme vielä lähtiäislahjaksi paikan omistajalta kaljatölkin.

Hyvät pizzat. Tuorejuusto toimii.

Lauantai

Aamiaisen jälkeen lähdimme testaamaan ensimmäisen kaupungin uima-altaan Hofsosissa. Melkein joka pikkukylässäkin on oma uimala ja sanotaankin, että paikalliset käyvät niissä jutustelemassa ja seurustelemassa niinkuin muu maailma kahviloissa ja baareissa. Hofsosin uima-allas on erityisen kehuttu, sillä se on ns. infinityallas eli tietystä tasosta katsottuna altaan pinta yhtyy mereen. Hieno oli ja siisti ja hintakin noin kuudesosan kylpylöiden hinnasta. Uima-altaan vesi oli 31 ja hot tubin 38. Aurinko paistoi ja meri oli tyyni.

Hofsosin rannalta löytyi samanlaisia kivimuodostelmia kuin Giant’s Causewayssa Irlannissa.

Loppupäivä menikin sitten museoiden merkeissä. Ensimmäinen oli automuseo. Museon pitäjälle ei riittänyt noin 50 auton näyttely kahdessa sisähallissa vaan ulkona odotti kunnostusvuoroaan varmaan lähes 200 auton, traktorin, bussin ja erinäisten muiden kulkupelien armeija. Menopelien sekaan mahtui myös useita pienempien tavaralajien kokoelmia. Mm. avaimenperiä, pulloja, tölkkejä, coca-cola kamaa jne. You name it! 

Samgöngusafnið í Stóragerði.

Toisena oli 1238 Battle of Iceland museo. Alunperin aihe ei ihan hirveästi kiinnostanut, mutta onneksi menimme. Alkuun meille tarjoiltiin infoa Islannin ainoasta sodasta 1200-luvulla. Kyseessä oli vuosikymmenen kestänyt sisällissota, missä juoniteltiin ja vehkeiltiin vihollisilta nirri pois Game of Thrones-tyyliin. Lopulta saatiin aikaiseksi rauha eikä sen koommin ole tällä saarella sodittu. Näyttelyn kruunasi virtuaalikokemus sodan tuoksinasta. Meille puettiin päälle liivit, lasit ja pelinohjaimet ja eikun 1200-luvun Islantiin etsimään jonkun sankariratsastajan kadonnutta taianomaista keihästä. Aivan mahtavaa! Kumpikaan meistä ei ollut ennen kokenut maailmaa vituaalilasien läpi ja kokemus tempaisi mukaansa kertaheitolla. Juuri kun vihollisten listiminen kivenmurikoiden  ja keihäiden avulla alkoi sujua, niin peli loppui. Ja se maaginen keihäskin löytyi. Kyseistä keihästä ei oikeasti ole koskaan löytynyt, mutta pitihän pelissä jokin palkinto olla. 

Kolmannen museon kohdalla hieman emmimme josko jaksaa enää lisää museoita samalle päivälle, mutta tsemppasimme museoanimalit taas uuteen vireeseen ja astuimme maatalomuseoon. Saimme tutustua vanhanajan islantilaiseen maalaisasumiseen. Maalaistalo oli itseasiassa turpeesta rakennettu eri toimintahuoneiden sokkelo. Lämmitystä ei ollut lainkaan, vaan lämpönä toimi hyvin eristävä tuve, ruumiinlämpö ja villavaatteet.

Glaumbær Farm & Museum

Lounas Hard Wok Cafessa, wokkia tietenkin ja turskalla. Turskaa onkin syöty melkoiset määrät eri muodoissa tällä reissulla.

Taas yksi vesiputous.

Koko päivän kestänyt t-paitakeli päättyi vihmovaan sateeseen juuri kun tutustuimme jälleen kerran yhteen vesiputoukseen. Islanti on täynnä eri kokoisia vesiputouksia. Jotkin on merkitty nähtävyyksiksi, mutta niiden lisäksi joka kalliolta tuntuu tulevan vettä alas. Mistä ihmeestä sitä riittää joka putoukseen!

Islanninhevosia jossain matkan varrella.

Parkkiin ajoimme Sæbergin leirintäalueella, jonka vetonaulana ainakin meille toimi pari kuumaa kylpyallasta meren äärellä. Niihin tutustumme aamulla.

Sunnuntai

Keitimme aamulla vain pikaiset kahvit ja pulahdimme heti kahdeksan maissa kuumaan kylpyyn. Eivätpä seuraavaksi tulleet saksalaisturistit arvanneet, että siellä kylvetään jo! Luulivat varmaan nokkelasti, että ovat niin aikaiseen ensimmäiset, mutta eivätkä tienneet keiden kanssa olivat tekemisissä. Edellisen illan vesisade oli lakannut eikä tuullutkaan enää, joten meillä oli melko mukavat kylpyolosuhteet merinäköalalla.

Ei aivan nopeakulkuisinta tietä.

Perus muna-nakkiaamiaisen jälkeen otimme suunnaksi Snaefelsnessin, niemimaan missä emme olleet ennen käyneet. Matkalle sattui pitkä pätkä erittäin huonoa ja kuoppaista sekä myös paikoin kapeaa soratietä. Matkavauhti oli ihan parhaimmillaankin 55km/h. Tämä täristystaival tuntui loputtomalta ja haukkasikin ison osan päivästä ja kun vihdoin pääsimme sileämmille teille, oltiin jo pitkällä iltapäivässä. Jostain olisi varmaan löytynyt kartta mihin on merkitty soratiet. Toisaalta on vaikea sanoa olisimmeko vältelleet tätäkään, kun usein ne ovat ihan ajettavia ja vauhti voi olla jopa 80 km/h.

Ja vaihteeksi vesiputous.

Nälkä oli kova, mutta saimme vielä odotella lounasta tovin, kun epäonneksemme Stykkisholmurissa oli sähkökatko eikä edes snagari pystynyt kuumentamaan nakkeja. Nälissämme päätimme pestä soratien jäljiltä mutakuorrutetun camperimme. Huoltsikan itsepalvelupesupiste sentään toimi ilman sähköä.

Jatkoimme matkaa Olafvikiin toiveenamme lämmin lounas. Sähkökatko oli ollut joko lyhyt tai paikallinen, sillä Reks-ravintola toimi normaalisti ja saimme ihan kelpo kalaburgerit. Turskaa tietenkin. 

Torskburagar.

Kävimme vielä ajelemassa reitin seuraaksi aamuksi varaamallamme Vathshellirin luolalle, minkä jälkeen parkkeerasimme Hellissandurin leirintäalueelle. Todella erityislaatuinen alue laavakentän keskellä. Terävien laavakivien väliin jäi sopivia camperinmentäviä nurmikkoalueita. Leirintä oli tosi uusi ja yleiset tilat olivat ihan vimosen päälle. 

Illalliseksi kokkailimme melko eksoottisen balilaisen padan – nakeilla tietenkin. Alkaa olla nakkikiintiö täynnä. Täällä ruokakaupat ovat periaatteessa hyviä, mutta proteiinipuoli keskittyy lähinnä raakaan lihaan. Jopa kengurupaisti on bongattu erään kaupan lihahyllyssä. Tofua tai halloumia on aivan turha kuvitellakaan löytävänsä, saatikka sitten jotain kypsennettyä kanaa. Kerran löysimme valmiit ruotsalaiset lihapullat. Jos einesosasto on täällä siis lähes olematon ja niin on myös jugurttiosasto. Skyriä kyllä löytyy moneenkin makuun. mutta se ei nyt satu olemaan ihan lempparia eikä kyllä korvaa juggea. 

Maanantai

Vatnshellir.

Toinen päivä Snaefelsnesin niemimaalla alkoi etukäteen varaamallamme laavaluolakierroksella. Vatnshellir eli Vesiluola. Olimme tietenkin tapamme mukaisesti hieman liian ajoissa paikalla. Siinä odotellessamme ja ajan lähestyessä h-hetkeä tajusimme, että olisimme kierroksen ainoat. Todella luksusta ja hyvä säkä, sillä normaalisti kierrokselle otetaan 16 vierasta. Kypärien ja pienten taskulamppujen turvin laskeuduimme kierreportaita hyisen luolan pimeyteen kroatialaisen Anita-oppaan johdolla. Luola on muodostunut 8000 vuotta sitten laavavirtojen jäähtyessä eikä siellä ole muita aukkoja kuin se, mistä menimme alas. Siellä oli kylmää ja kosteaa, ainoastaan muutama bakteerilaji pysty pystyi asumaan siellä.

Kylmää ja pimeää.
Musta kirkko.
Valaan luuranko Ytri Tungan rannalla.

Loppupäivä kului tutkien niemimaan ihmeellisyyksiä erilaisista luonnonmuodostelmista, Ytri Tungan hylkeistä (kaukaa nähtynä) mustaan kirkkoon ja aina haimuseoon. Tässä vaiheessa täytyy huomauttaa, että kohta ei Pohjolasta sellaista kala-aiheista museota löydy, missä ei olisi käyty. Haimuseo ei sinänsä ollut kummoinen, mutta paikan suvun vesan kertoillessa 400-vuotista hainkalastus ja -valmistushistoriaa mielenkiintomme heräsi. He eivät enää vasiten kalasta haita, vaan saavat niitä noin 80 kpl vuodessa muun kalastuksen sivutuotteena. Ikäänkuin vahinkolaukauksina. Tai ainakin niin väittivät. Tuore hainliha on myrkyllistä, mutta siitä saa ravinnoksi kelpaavaa yhteensä puoli vuotta kestävällä lillutuksella ja kuivaamisella. Slow foodia sanan varsinaisessa merkityksessä. Saimme myös maistaa tätä islantilaisten suurta herkkua, fermentoitua hainlihaa. Melko jänkki rakkenne ammoniakin maulla höystettynä. Ei se varsin pahaa ollut, mutta ei siihen himokaan jäänyt. 

Hainlihaa kuivumassa.
Tuore varsa haimuseon pihalla.

Päivän touhut jaksoimme suorittaa Arnarstapissa syödyn puolitetun hummeripitsan voimalla ja illalla vetreytimme autossa murenneet istumalihaksemme Stykkisholmurin uimahallin kuumissa ja kylmissä altaissa. Taas oli julkinen uimahalli todella hieno ja vaikka porukkaa oli aika paljon, kaikki antoivat tilaa eikä tullut ahtauskammoa.

Raunioitunut talo keskellä ei mitään.

Iltaturskat pääsimme vihdoin nauttimaan Narfeyrarstofa-ravintolassa, jonne emme edellisenä päivänä olleet päässeet sähkökatkon takia. Tarkoituksena oli yöpyä Stykkisholmurin leirintäalueella. Jostain syystä se ei kuitenkaan vaikuttanut ollenkaan mukavalta paikalta, vaikkei siinä suoranaisesti mitään vikaa ollutkaan. Ajelimme sitten puolen tunnin matkan päähän Grundarfjörðurin leirintäaluueelle. Se kelpasi meille, vaikka sielläkin oli outoja vain pitkäaikaismajoittujille varattuja alueita

Auringonlasku Grundarfjörðurissa.

Tiistai

Viimeinen päivä. Ajelimme rauhalliseen tahtiin kohti lentokenttää. Keflavikissa kävimme syömässä mainiot kebabit ja falafelit. Autoa palauttaessamma onnistuimme vielä ruinaamaan parin sadan euron alennuksen akunvaihdon aiheuttamasta vaivasta ja kylmistä öistä.

Kolmas islanninreissume jää tuskin viimeiseksi, sen verran mielenkiintoinen tuo maa on. Jo ensimmäisellä matkallamme herännyt retkeilyautoinnostus sai lisäpontta, ja pian kotiin päästyämme huomasimme ostaneemme 2011-mallisen Ford Transitin, josta aloimme rakentamaan omaa retkeilyvaunuamme. Nimeltään Rekku. Tästä ehkä vielä myöhemmin lisää.

Rekku.

Yksi kommentti: “Islanti 2022

Vastaa