Iquitos

Tarkoituksenamme oli lähteä Kolumbiasta näyttävästi rahtilaivalla Iquitokseen, Peruun. Linnuntietä matkaa tulee 360 km, Amazonia pitkin paljon enemmän. Rahtilaivoja kulkee miltei päivittäin ja matka kestää kolmesta viiteen päivään riippuen joen virtauksesta. Asiaa tarkemmin pohdittuamme päädyimme kuitenkin 12 tunnin pikaveneeseen, sillä oikeasti jäljelläoleva matka-aika ei riitä ihan kaikkeen.

Kaikki veneet Iquitokseen lähtevät aivan Letician edustalla olevalta Santa Rosan saarelta, joka on kuitenkin jo Perun puolella, eli maastalähtö ja – tulomuodollisuudet pitää hoitaa ennen laivaan astumista. Näin se meni: uloskirjauduttuamme Letician hotellista ajoimme lentokentälle ottamaan maastalähtöleimat passeihin, samalla taksilla satamaan, missä taksikuskimme hoiti meidät Santa Rosaan menevään pitkähäntäveneeseen, venekuski ohjasi meidät maahantulotoimistoon, missä meidät leimattiin virallisesti Peruun saapuneiksi. Ilman paikallisten avuliaisuutta ja neuvoja olisimme saattaneet tuhrata tähän kaikkeen vaikka kuinka paljon aikaa, mutta nyt kaikki vain tapahtui ja yhtäkkiä olimme Perussa. Tässä olisi ollut myös mahdollisuus tunaroida ihan kunnolla, niinkuin ne kolme amerikkalaisturistia, jotka olivat toimistossa maksamassa sakkoja ilmeisesti puuttuvan lähtöleiman takia. Työväenopiston espanjantunnit tulivat tässä vaiheessa tarpeeseen, sillä Leticiassa ja varsinkaan Santa Rosassa ei juuri kukaan puhunut englantia.

Santa Rosa on huomattavasti kehittymättämämpi kuin Leticia ja Tabatinga. Hosteleita on kyllä paljon, mutta mitkään niistä eivät ole kovin loistokkaita. Valitsimme pikaisesti Hospedaje Pamelan, sillä se oli lähinnä venerantaa (pikavene lähtisi klo 3.30 aamuyöstä) ja sieltä sai huoneen omalla vessalla noin kymmenellä eurolla. Voi arvata ettei sillä summalla luksusta saa, eikä todellakaan saanut. Huone oli ehkä siisti, mutta niin kulunut, että sitä oli vaikea huomata. Vessassa ei ollut ovea, ikkunat rikki, sähköä (ja siis myös tuuletinta) oli vain yhteentoista asti, vessa vedettiin ämpäriin-vettä-systeemillä ja ”suihkun” vesi tuli suoraan Amazonista, mutta omistajat olivat taas kerran ihan mahtavan avuliaita eli kyllähän sitä aina yhden lyhyen yön nukkuu vähän vaatimattomammassakin majoituksessa.

Kahdelta aamulla pärähti generaattori käyntiin ja ovelle koputeltiin herätystä. Koko yön oli satanut todella rankasti (katto sängyn yllä vuosi myös) ja pelkäsimme, että ehtisimme kastua läpimäriksi matkalla satamaan. Onneksi sade hellitti sen verran, että pääsimme kompuroimaan suht kuivina otsalampun valossa liukkaita lankkuja pitkin kelluvaan rakennukseen, josta veneen oli määrä lähteä. Vene oli samantapainen, kuin ne, joilla olimme aikaisemminkin ajelleet, vain vähän korkeampi ja nahkapenkkinen. Pehmeämmistä istuimista huolimatta takapuoli ehti puutua moneen kertaan kolmentoista tunnin matkan aikana. Maisemia ei päässyt paljoakaan ihailemaan, sillä vettä sateli koko päivän.

Ennen Iquitosin satamaan saapumista tulli piti vielä puolen tunnin laukkutarkastuksen, varmaankin koska saavuimme raja-alueelta. Kovin merkillistä oli se, että juuri ennen tullipysähdystä veneestä oli päästetty pois puolenkymmentä matkustajaa matkatavaroineen.

Iquitosin satamassa oli kova hässäkkä, ja jouduimme ensimmäistä kertaa matkamme aikana perinteisen turistihuijauksen kohteeksi. Ja aivan omaa syytämme. Otimme mopotaksin yhdeltä laiturilla palveluksiaan tarjoavista tungeksivista kuskeista. (Tietenkin olisi pitänyt poistua laiturilta ja ottaa taksi kadulta.) Perun rahaa meillä oli vain sadan solin seteleitä, jolloin kuski tarjoutui rikkomaan sen kasinolla. (Just, kannattaa päästää omat rahansa näkyvistä.) Takaisin saimme viisikymppisen ja vitosen kolikoita. Myöhemmin kaupassa myyjä kertoi viisikymppisen olevan väärennetty. Melko taitavasti, mutta huomasimme kyllä itsekin eron, kun se meille näytettiin. Eli hävisimme noin 13 euroa plus lisäksi ehkä 5 solia, jonka kuski otti ylihintaa kyydistä. Ei siis juuri mitään, mutta nöyryytys sattui paljon enemmän. Toivottavasti osaamme ottaa opiksemme.

Iquitoksessa on puolisen miljoonaa asukasta ja se on maailman suurin kaupunki, jonne ei pääse maantietä tai rautatietä pitkin. Valtamerisatama täällä kyllä on, vaikka lähin valtameri on 3600 kilometrin päässä. Ja jos Leticiassa mopoiltiin paljon, niin täällä mopoilijoita ja mopotakseja vasta piisaakin, autoja on tuskin yhtään. Ja melu ja pakokaasun käry on sen mukainen. Mutta ihmiset vaikuttavat täälläkin kovin ystävällisiltä, paitsi tietenkin se yksi vilpillinen mopotaksikuski.

Turisteja täällä tuntuu olevan melko paljon, ja sen huomaa myös kaupustelijoiden määrästä. Suurin matkailuvaltti on täälläkin viidakkoretket pitkin Amazonia, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet. Sen sijaan löysimme kaupungin ulkopuolelta manaattien orpokodin. Kynnetönmanaatti on uhanalainen laji, ja Acobia DWAzoo pelastaa metsästyksen tai veneiden takia orvoksijääneitä manaatinpoikasia ja kasvattaa niitä, kunnes ne ovat valmiita palaamaan luontoon. Uskomattoman hieno paikka oli se. Manaatinpoikasen syöttäminen oli melko järisyttävä kokemus: pehmoinen hampaaton suu, mutta tosi piikikäs sänki. Ja iho oli hassun delfiinimäisen kuminen.

Manaattien lisäksi siellä haudottiin ja kasvatettiin uhanalaisia kilpikonnia (yellowspotted Amazon river turtle) sekä hoidettiin kolmea orvoksi jäänyttä saukkoa. Käynti oli ehdottomasti pölyisen ja pakokaasuisen puolitoistatuntisen mopotaksimatkan arvoinen.