San Pedrosta oli puolentoista tunnin bussimatka kaivoskaupunki Calamaan, jossa vietimme muutaman tunnin odotellen päivän päätapahtumaa, 24 tunnin ja 1500 kilometrin matkaa etelään Valparaisoon. Täällä sitten tapahtui reissumme ikävin juttu.
Olimme jo nousemassa Valparaison bussiin, kun joku nainen oksensi Karoliinan päälle. Opaskirjojen ja keskustelupalstojen varoitukset kaiken maailman huijauksista eivät olleet menneet hukkaan; tässä oli selvästi käynnissä perinteinen ”sotketaan, siivotaan ja syntyneessä hämmingissä viedään kamat” -tapaus. Fiksusti Karoliina antoi reppunsa ja laukkunsa Laiskalle, joka oli jo ehtinyt bussin toiseen kerrokseen, ennenkuin alkoi siistiytymään. Laiska kuvitteli tilanteen jo menneen ohi, mutta naisellapa olikin rikostoveri bussin yläkerrassa ja tarvittiin vain hetkellinen herpaatuminen reppujen vahtimisessa, kun Karoliinan reppu oli kadonnut.
Mitään korvaamatonta repun mukana ei onneksi mennyt. Paitsi tietenkin 90-luvulta peräisin oleva Joke-mehujää -lompakko, joka oli ollut Karoliinan mukana jokaisella ulkomaanreissulla jo parinkymmenen vuoden ajan. Ja ehkä myös 90-luvun lukulasit. Sellaisia sankoja ei saa enää mistään. Onneksi.
Tunnelmat bussissa olivat siis melko synkän myrkylliset. Mutta 24 tunnissa ehtii kelailemaan asioita aivan tarpeeksi ja Valparaisoon saavuttaessa olimme jo päässeet pahimman yli. Semminkin kun hotellimme oli aivan mainio: parin kilometrin päässä keskustasta, oma terassinpuolikas, josta oli mahtavat näköalat yli Valparaison lahden. (Tämmöinenkin tuli mieleen: kaikkien kymmenien reissujemme aikana ainoastaan kolmessa majapaikassa meitä on halattu lähtiessämme. Nyt viimeksi tästä Housing Valparaisosta lähtiessä. Ja ne kaksi muutakin ovat olleet Chilessä. Ystävällinen maa.)
Valparaiso oli siis meille tuttu jo neljän vuoden takaa. Tällä kertaa emme perusturistihommiin juuri ehtineet. Jo rikosilmoituksen teko vei puoli päivää. Poliisithan eivät tämmöisiin asioihin suostuneet puuttumaan, vaan meidän piti käydä tekemässä ilmoitus karabinieereille. Tiedä sitten mikä ero on poliisilla ja karabinieerilla. Tarkemmin ajatellen kaikki kadulla partioivat vihreäpukuiset ovat karabinieerejä, poliisiahan emme ole varmaan nähneet koskaan. Paitsi tietenkin ne kolme naissiviilipoliisia poliisilaitoksella, jotka käskivät meidän mennä karabinieerien luokse ongelminemme. Hämärät on systeemit.
Toinen päivä kului melkein kokonaan uuden iPadin etsimisessä varastetun tilalle. Valparaisosta löytyi kyllä Apple-kauppoja, mutta oikeaa laitetta ei. Lopulta naapurikaupungin Viña del Marin ostoskeskuksen viimeisestä mahdollisesta kaupasta löytyi haluamamme malli, viimeinen kappale sekin. Nyt vaan täytyy toivoa, että vakuutusyhtiö reagoisi edes jollain aikataululla varkausilmoitukseen.
Jokin Valparaison ränstyneessä olemuksessa viehättää, kun sinne piti palata. Kadutkin ovat niin sokkeloisia, että vastaus Yarin kysymykseen ”Missä on taksi, joka ajaa ympyrää?” löytyy täältä. Ensimmäisen taksikuskin piti konsultoida kolmea kollegaansa, ennenkin löysi meidän hotellimme, vaikka näytimme sen kartalta. Toinen antoi oma-aloitteisesti kaksituhatta pesoa alennusta, kun oli omien sanojensa mukaan niin huono kuski, että meidän piti neuvoa hänelle reitti.
Chilessä ja Argentiinassa aivan parasta pikaruokaa ovat empanadat, paistetut tai uppopaistetut, yleensä lihaa tai juustoa sisältävät piirakat. Kaikista sadoista syömistämme empanadoista meille molemmille on jäänyt parhaiten mieleen Valparaisossa neljä vuotta sitten syödyt yksilöt. Nyt iPadinetsintäreissulla etsiydyimme tuohon samaiseen empanadapuotiin. Pakkohan se oli taas testata. Ja ei, aika ei ollut kullannut muistoja tässäkään tapauksessa. Don Otton empanadat ovat maailman parhaita, edelleen. Piste.
