Bussi Punosta Copacabanaan oli halpa ja aikataulussa, ja miten helppoa elämä olikaan vuoristotaudin helpotettua! Rajamuodollisuudet Kasanissa sujuivat leikiten: leimaa tuli passiin liukuhihnalta molemmin puolin rajaa eikä aikaakaan, kun olimme alkuperäisessä Copacabanassa, Boliviassa. Se toinen ranta siellä Riossa on saanut nimensä tästä pienestä Titicacan rannalla sijaitsevasta kalastajakylästä, jonka hipit ovat tosin melko tehokkaasti vallanneet.
Jos meitä hieman jäkin harmittamaan, että missasimme Punon karnevaalit, niin se harmi poistui samointein, sillä kyllä ne copacabanalaisetkin osaavat juhlia! Festivaalin virallinen sankari oli edelleen Kynttiläneitsyt, Virgen de la Candelaria, mutta uskonnollinen sävy jäi taustalle, kun juhlintaan sekoittui Titicacan tumman neitsyen ja sitä myötä Pachamaman, äitimaan, kiittäminen. Ja kyllä kiitettiinkin, kokonaista neljä päivää! Oli siinä turistilla ihmettelemistä, kun sadat tanssijat ja soittajat pyörivät ympäri pienen keskustan katuja hysteerisen intiaanimarssimusiikin tahdissa mitä erilaisimpiin asuihin sonnustautuneina.
Vielä suurempi ihmetyksen aihe meille oli ympäri Boliviaa varta vasten paikalle tuotujen autojen siunaaminen. Papit roiskivat pyhää vettä kukkalaittein koristeltujen autojen päälle ja autojen omistajat viimeistelivät homman kaljalla tai samppanjalla ja paukkupommeilla. Ehkä paras festari ikinä!
Muiden festarivieraiden tavoin mekin nousimme hengästyttävän pyhiinvaellusmatkan Cerro Calvario-vuorelle. Meitä kiinnosti lähinnä näkymä alas kaupunkiin ja järvelle, mutta paikallisille matka oli via dolorosa, jonkun sortin uskonnollinen kokemus. Vuoren huipulla oli myynnissä leikkiautoja ja talojen pienoismalleja, joita sitten asteltiin kuvaelmaksi kukkien kanssa ja otettiin valokuvia. Perimmäinen tarkoitus jäi meille hieman epäselväksi, niinkuin moni muukin asia näillä festivaaleilla.
