Norja – Lofootit

Ti 28.07.2020

Yöllä nukutti ihan hyvin, huolimatta jonkin hyvin kovaäänisen norskeseurueen ilonpidosta. Olivat varmaan saaneet ison turskan tai jotain. Olimmekin yöpyneet aivan Lofoottien portilla, sillä vain ensimmäisen sillan jälkeen meidän kerrottiin olevan Lofooteilla. 

Koska matka-aika seuraavaan majapaikkaan ei ollut kuin parisen tuntia, meillä oli hyvin aikaa pysähdellä useasti ihailemaan maisemia upeassa säässä. Taas yli 20 astetta ja aurinkoista. Pitkät tunnelit ja päätähuimaavan korkeat sillat seurasivat toinen toistaan. Mielessämme siinteli muuan ruokapaikka Henningsværissa, josta olisi mahdollisuus saada viimeksi Patagoniassa nauttimaamme kuningasravun koipea. Matkalla tajusimme, että ravintola aukeaa vasta neljältä, mutta päätimme kuitenkin käydä tarkistamassa kylän. Tie kulki täydellisen idyllisten rantojen kautta, mutta pysähdyksille ei ollut mitään mahdollisuutta. Tie oli kapea ja kaikki norjalaiset turistit olivat päättäneet ahtautua samaan aikaan, samaan paikkaan. Suomalaisetkin olivat taas hyvin edustettuina. Myös itse Henningsvær oli melkoinen tivoli. Tätä on siis tarkoitettu, kun on mainittu, että Lofooteilla on paljon porukkaa. Onnistuimme kuitenkin parkkeeramaan auton ja liityimme ihmisvilinään. 

Henningsvær, idyllinen mutta ruuhkainen

Haaveilimme kalalounaasta ja löysimme kanaalin varrelta mukavan rauhallisen ravintolan. Karoliina söi luksuskalaburgerin kylmäsavulohella ja katkaravuilla. Erinomainen. Laiska uskaltautui tilaamaan paikallista erikoisuutta, paistettuja turskan kieliä. Hyvänmakuisia, mutta hieman epäilyttävä rakenne.

Torsketunger og fiskeburger

Lasettelimme lounasta kävelemällä hyvän tovin ihaillen pikkukaupungin idylliä ja jatkoimme sitten matkaa kohti Storfjordin leirintäaluetta. Hieman pelotti, josko sama tivoli jatkuisi vielä leirintäalueella. Olimme varanneet jo etukäteen kaksi yötä eli ei oikein huvittanut suunnitelmiakaan muuttaa. Pelko oli täysin turha, sillä paikka oli äärimmäisen rauhallinen ja saimme introverteille passaavan mökin alueen reunalta. Mökki oli suht edullinen, yksinkertaisesti varusteltu ja siisti, omalla keittiöllä ja vessalla. Tarkistettuamme ensin uintimahdollisuuden varasimme samalle illalle saunan ja seuraavalle kylpytynnyrin. 

Sauna näköalalla

Sonnustauduimme saunaan kuudeksi. Tällä kertaa ei ongelmaksi yllättäen muodostunutkaan oven hantaaki, vaan kylmä sauna. Eivät sitten olleetkaan muistaneet lämmittää sitä. Kiva. Asiasta kohteliaasti mainittuamme, paikan isäntä patisti emännän kiireen vilkkaa rikittelemään tulta kiukaan alle. Kehuskeli vielä, että lämpiää vartissa, kun on suomalainen kiuas. Ei se nyt ihan vartissa aivan kuumaksi ehtinyt, mutta yllättävän nopeasti kuitenkin. Harvian tynnyrisauna koko seinän lasi-ikkunalla eli upeat näkymät lauteilta suoraan järvelle. Suomalainen arkkitehtuuri takasi sen, ettei saunan ovea avatessa tarvinnut polttaa ja runnella kättään. Oikein nautinnollinen saunaelämys ja raikkaat pulahdukset noin 15 asteiseen järveen. Olikin ensimmäinen kerta, kun olemme Norjassa uineet järvessä. Yksityiskohtana pitää vielä mainita, että löylykauhan asemaa toimitti lasipurkki. Eihän se ole nyt niin justiinsa.

Ke 29.7.2020

Kuten aiemmin mainitsimme, meidät innosti lähtemään reissuun Lofooteille sijoittunut tv-sarja Twin. Sen päätapahtumapaikkana oli Sakrisøy ja halusimme tutustua rikospaikkaan hieman tarkemmin. Ensin kuitenkin suuntasimme Lofoottien ääripäähän, Åhon. Sieltä ei sitten pääsisikään enää oikein minnekään, paitsi ehkä meloen Amerikkaan tai Grönlantiin. 

Tørrfisk-museum

Meillä on ollut tapana etsiä edes yksi omituinen museo per reissu. Lofooteilla on kaikennäköisiä viikinki- ja kalastumuseoita, mutta ne kuulostivat tosi tylsiltä. Kiinnostuksen kynnyksen ylitti ainoastaan yksi, kapakalamuseo, Tørrfisk-museum. Ei voine olla huono paikka! Jostain kumman syystä muut eivät tainneet olla samaa mieltä kanssamme, sillä siellä oli vain kaksi muuta asiakasta meidän lisäksemme. 

Kapakalan valmistusvaiheet oli selvitetty hyvin seikkaperäisesti, myös suomeksi

Museoon tutustuminen meinasi torin tyssätä ihan alkuunsa, kun museon pitäjä kertoi hyväksyvänsä vain käteistä ja semmoistahan meillä ei ole ollut koko aikana. Hänpä päästi meidät sitten ilmaiseksi ja tarjosi sen lisäksi vielä kahvit ja mukavan juttutuokion. Tätä voi jo kutsua palveluksi! Museossa oli paljon vanhaa ja kuivaa kalaa ja täytti omituisuuskriteerin. Joskaan mikään ei taida koskaan voittaa Islannin ruumishousumuseota

Lentävät kapakalat
Kahvion keksit tarjoiltiin asiaankuuluvasti kuivatuista turskan päistä

Åsta palasimme takaisin Sakrisøyhin mielessämme edelleen kuningasravun kintut. Olimme googlettaneet, että Anita’s Sjømatista niitä saattaisi saada. Nettitieto ei pettänyt ja tilasimme koivet. Hyviähän ne olivat ja kannatti etsiskellä. Olimme molemmat tosin sitä mieltä, että Argentiinan Ushuaian rapuruoka oli maittavampaa. Tuskin oli ravun syy vaan kokin. 

Kongekrabbe

Twiniin palataksemme: yritimme turhaan löytää sekä rikospaikkaa että päähenkilöiden taloa. Luultavasti sarja on kuvattu jossain muualla tai sitten emme vaan muistaneet kunnolla. Ajelimme myös Unstadin surffihippirannalle, mutta sielläkään ei ollut hiekkarantaa eikä yhtään hippiä. Petosta. Hienot maisemat ja reitit kuitenkin. Kaiken Kaikkiaan Lofooteilla on tasaisesti postikorttimaisemia; varsinkin tällä kelillä. 

Joku niistä silloista

Seitsemäksi varaamamme palju höyrysi kuumana järven rannalla. Onnistunut kylpykokemuksen saavuttaminen vaati hieman säätöä: lisää kylmää vettä pumpulla järvestä ja Karoliinalle saunan vesiastia jakkaraksi, kun vedenpinta alkoi nousta sieraimiin asti. Nämä järjestelyt tehtyämme kylpynautinto saattoi alkaa. Hyvä pylky, raikkaat pulahdukset järveen ja nyt alkaa silmiä painaa…

Kylpy näköalalla & Lofotenpils

To 30.7.2020

Jätimme Lofoottien pittoreskit maisemat taaksemme ja lähdimme ajelemaan pikkuhiljaa kohti Suomen rajaa. Pari matkapäivää kuitenkin oli vielä jäljellä ja aikaa pysähdellä maisemakohteissa. Matkalla teimme pienen poikkeuksen Narvikiin hampurilaislounaalle. Narvikiin johti julmetun iso silta ja siltamaksu. Vasta takaisinpäin ajellessamme tajusimme, että maksua ei kukaan kerää fyysisesti vaan sillan molemmissa päissä oli kamerat. Hirmu jännä olisi tietää minne lähettävät laskun, kun meillä on Laiskan työsuhdeauto. Ehkäpä joku kyselee perään joskus.

Narvikin julmettu silta

Saavuimme iltasella Skibotniin, Brennfjellin leiritäalueelle, missä meidät otti vastaan aksentitonta suomea puhuva leidi. Ehdimme juuri parahultaisesti seitsemäksi varaamaamme saunaan. Tynnyrisauna joen varressa ja uinti kristallinkirkkaassa viileässä vedessä olivat ehdottomasti paikan vetonaula ja kohokohta. Vesi oli lämpimämpää kuin meressä eli ehkä noin 12°. Yksityiskohtana mainittakoon, että joki tuo tullessaan pitkin vuotta luultavasti sodan aikaista rautaromua rantaan. Tämän vuoksi pohjaa pitää tasaisesti tarkkailla ja kiskoa romut ylös. Nyt oli tullut taas niin iso kimpale, että omistaja merkkasi sen ja totesi, että näin iso pitää kaivaa ylös kaivinkoneella.

Hyvät uintikelit

Pe 31.7.2020

Taas oli pitkä ajopäivä edessä ja hurautimme rajan yli niin, että heilahti. Ketään ei ainakaan silminnähden taaskaan kiinnostanut. Poikkesimme Kilpishalliin poro-ostoksille ja edelleen siellä oli meille aivan liian hysteerinen meno.

Poroa pitää syödä kun pohjoisessa ollaan ja kuvittelimme sitä saavamme Muonion Hyvä Pata-ravintolasta. Loppu oli se ja kostoksi lähdimme ilman ruokaa Kolariin. Meän Paikasta löytyi sentään haudutettua poroa muusilla. Hyvää oli, joskaan ei tietenkään täristystä korvannut.

Olisimme mielineet ennalta tutulle Merihelmi-leirintäalueelle ja mielellään samaan mökkiin ja rantasaunaan kuin ennenkin, mutta siellä ei ollut tilaa, vaikka jo pari päivää sitten tiedustelimme tilannetta. Varasimme pienen saunamökki-nimellä myydyn majan Iin Sillat leirintäalueelta.

Lupsakka poika kirjasi meidät sisään ja asumus oli saunarakennuksen päässä oleva asunto.  Oli siinä ikkunakin… ja sähkösauna. Ja mukava pikku terassi. Iissä ei juurikaan ruokapaikkoja löydy, joten haukkasimme grilliruoat leirintäalueen terasiilla. Pakko vielä mainita ettei itikoita ole täälläkään. Norjasta löysimme ehkä neljä. 

Aikomuksenamme oli vielä saunoa, mutta sauna oli ilmeisesti rikki tai sitten niin erikoisesti operoitava, ettemme vaan osanneet. Emme jaksaneet valittaa. Onhan tässä saunottu suomalaisissa puusaunoissa pitkin Norjaa ettei yhden sähkösaunakokemuksen perään huvita intoilla. Ja aamulla pääsee jokeen uimaan ilman saunaakin.

La 1.8.2020

Viimeisenä päivänä kurvasimme vielä rannikkoa pitkin Raahen ja Vaasan kautta mökille Ruovedelle. Sikäli turha koukkaus, että mertahan ei koko reitillä näkynyt juuri yhtään. No, tulihan sitä Norjassa katseltuakin.

Ajomatkaa kertyi kymmenessä päivässä reilut 3000 kilometriä. Kelitkin suosivat, lähes koko reissun pärjäsi t-paidassa ja sandaaleissa.

Tervetuloa Suomeen! Suoremmat tiet ja tylsemmät maisemat…

Norja – Andøya

La 25.7.2020

Yön aikana vuono oli muuttunut tuuliseksi ja aallot pärskivät rantaan. Oli kuitenkin melko lämmintä, yli 15 astetta, eikä edelleenkään satanut. Herätyskello oli soimassa jo puoli seitsemältä, että ehtisimme seuraavaan kohteeseen suht koht ajoissa. Matka-aikaa kun olisi lähes seitsemän tuntia. Yhdeksän maissa pääsimme ajelemaan kohti Andøyan saarta, josta olimme jo varanneet rantamajan Staven leirintäalueelta.

Fiskeburger

Pysähtelimme matkalla lähinnä mahan- ja tankintäyttämistarkoituksissa. Bjervikissä söimme kalapurilaiset, oikein hyvät. Jälkiruuaksi jätskit ja kaffet ja niillä pärjäsikin Staveen asti. Matkalla maisemat muuttuivat jonkin verran, mutta vaikea selittää miten. Vuonoja ja vuoria yhtä kaikki.

Toisen majamme näköala ei vetänyt vertoja ensimmäiselle, mutta olut oli ok, ja sietääkin olla tuohon hintaan

Kirjauduimme sisään, varasimme saunan huomiselle, heitimme kamat sisälle Shipwreck-majaan ja lähdimme heti tutustumaan Andenesin kylään, jossa on yksi Norjan suurimmista kalastussatamista. Andenesiin johtava tie mutkitteli meren rantaa pitkin toinen toistaan idyllisempien kylien läpi. Aurinko paistoi ja tuulikin alkoi tyyntyä. Nälkä ajoi meidät sattumalta ja suoraan Orion-ravintolan eteen. Saimme pöydän ja tilasimme päivän kalaa: halibutia eli ruijanpallasta. Muistelimme semmoista joskus syöneemme Alaskassa. Asia piti kuitenkin vielä googlettaa ja suureksi harmiksemme huomasimme, että kyseinen merenelävä on erittäin uhanalainen ja Norja (tietenkin) on sen suurin pyytäjä. Shit! Mutta emme kuitenkaan enää ilenneet tilausta peruuttakaan, kun halibut tirisi jo pannulla. Listalla olisi ollut myös valaspihvi, mutta sen sentään osasimme välttää.

Ruijanpallasta eri perunoilla

Korona-matkustusrajoitteisiin liittyen pisti silmään ja korvaan eräskin tapahtuma. Viereisessä pöydässä istunut pariskunta teki tilauksensa englanniksi. Muutaman valkkarilasillisen jälkeen rouva kuitenkin kailotti kovaan ääneen silkkaa skånea. Voi noita ruotsalaisia!

Huoneistostamme olisi suorat näkymät merelle ja mahdollisuudet upeaan aurongonlaskuun, mutta näillä korkeuksilla sitä on toivotonta jäädä odottelemaan. Josko sitä heräisi yöllä sattumalta ihailemaan…

Melkein keskiyön aurinko

Su 26.7.2020

Kello oli taas ajoissa soimassa, että ehtisimme Andenesiin puoli yhdeksäksi valassafarille. Varasimme jo useita viikkoja sitten kumiveneellä tehtävän safarin. Toinen vaihtoehto olisi ollut iso laiva, mutta siihen ei enää tälle päivälle ollut tilaa. Ja hyvä niin, sillä pelastuspukuihin sonnustautuminen ja vain 12 turistia per paatti kuulosti paljon hauskemmalta.

Ready to float

Aluksi ranskalainen meribiologiopas piti lyhyen esittelyn mitä valaita saattaisimme nähdä. Sitten pukeuduimme pelastuspukuihin ja -liiveihin ja otimme paikkamme kumiveneen satulamaisilta tuoleilta. Veneessä siis istuttiin hajareisin, kauhukahvasta kiinni pitäen. Onnistuimme saamaan eturivin paikat, missä aallokko ja tuuli tuntuisivat parhaiten, mutta siitä olisi myös esteetön näkymä merelle. Ei selkävaivaisille!

Miekkavalas (Orcinus orca)

Ajelimme vajaan tunnin Bleikin kanavaan, jossa valaat nousevat hengittämään ruokailun välillä. Hetken aikaa lilluttuamme ja hydrofonilla kuuneltuamme näimme pikaisesti ensimmäisen kohteemme. Se oli lahtivalas. Se laji, jota myydään pihveinä ravintoloissa, eli hyvästä syystä ne eivät ole kovin innoissaan veneitä nähdessään. Hetkisen kuluttua show oli valmis alkamaan. Kokonainen miekkavalaiden parvi, noin kymmenisen yksilöä, esittäytyi välillä pareittain ja muutaman kerran hienossa, jopa kahdeksan valaan rivistössä. Saimme seurata tätä näytöstä melkein tunnin. Aivan käsittämättömän hieno elämys! Kolmas mahdollinen laji olisi ollut kaskelotti, mutta ne jännittävät miekkavalaiden (killer whale) seuraa, joten tällä kertaa ne jäivät näkemättä. 

Miekkavalakset ja lokki

Paluumatka olikin sitten melkoista rytyytystä ja kauhukahvasta ja reisilihaksista piti ottaa kaikki irti kumipaatin rytkyttäessä munuaisia irralleen. Rantaan päästyämme kroppa huusi; kylmä, kuuma, juoma sattuu, perseeseen sattuu… No, äkkiä siitä toettiin takaisin kävelykuntoisiksi, joskin huomenna saattaa olla paikat hellinä.

Meri-ilma tekee nälkäiseksi ja aloimme etsiskellä lounasravintolaa. Sunnuntai näytti kovin sulkeutuneelta, mutta löysimme kuitenkin viereisen hotellin ravintolan, jossa tilasimme merellisen salaatin ja lämpimän kalkkunavoileivän. Hyvää ja tuoretta.

Riggenin salaatti ja kalkkunatoast

Iltapäivällä kävimme myös tarkistamassa läheisen majakan sekä sen läheisyydessä sijainneen näköalavessan. Ajelimme vielä Andoyan  ympäri, minkä jälkeen alkoi tuntua, että päivän hommat oli hoideltu.

Bukkekjekan näköalapaikan vessan ikkuna/seinä ei ollut ihan niin yksisuuntainen, kuin arkkitehti oli ehkä suunnitellut
Majakka Bukkekjekassa

Illaksi olimme varanneet rantasaunan meren rannalta. Sauna oli koppi, jossa oli kylmä ulkosuihku, mutta sentään Harvian kiuas. Lämpömittari näytti sataa astetta, eli kyllähän siellä tarkeni. Mutta ilmanvaihdon olivat sinne unohtaneet rakentaa. Meri oli sopivan vilpoinen siten, että jalkoja hieman kangisti, mutta ei mitenkään liian tuskaisesti, joten uskaltauduimme uimaan kolmeen otteeseen. Luultavasti 10-12 asteista. Matkalla uiskenteli seuranamme muutama meduusa. Tämä oli meille toinen kerta ikinä norjalaisessa saunassa ja vaikuttaa siltä, että saunan sisäkahva muodostuu ongelmaksi. Ensimmäisellä kerralla vuosia sitten saunan kahva oli metallia ja nyt kahva oli aseteltu siten, että rystyset runnoutuivet ovea kiinni laittaessa. Pitää ehkä opiskella vielä lisää norjalaisten saunojen arkkitehtuuria.

Aito norjalainen sauna

Ma 27.7.2020

Rauhallisen aamiaisen ja pakkailun jälkeen aloimme valmistautua lunniretkelle eli paikallisittain puffiturille. Meillä oli reilut pari tuntia aikaa h-hetkeen, joten tarkistimme Andenesin leipomo-, apteekki- ja urheilukauppapalvelut. Kävimme kävelemässä myös Norjan pisintä (2,7 km) pitkää hiekkarantaa. Aurinko paistoi ja lämpötila kipusi jo aamupäivästä yli 20 asteen, joten rannalle alkoi ilmestyä jopa uimaan aikovia ihmisiä.

Vähän ennen yhtä suuntasimme Bleikiin lunnisafarin lähtösatamaan. Aiemmin olimme netistä lukeneet, että varausta ei tarvittaisi. Onneksi pari päivää ennen tajusimme, että varaus kuitenkin tarvitaan poikkeustilanteen vuoksi ja saimme onneksi paikat. Normaaliaikoina on varmaankin mahdollista ottaa enemmän turisteja paattiin, mutta korona on supistanut määrää. Nyt meitä oli 14.

Lunni (Fratercula arctica)

Putputtelimme Lauralla Bleikin saaren tietämille ja pian alkoi näkyä satamäärin lunneja lennossa ja uimassa. Oikeasti niitä on noin 200 000 eli melko helppo havaita ilman sen kummempia lunninbongaustaitoja. Tämä on noin kolmas kerta, kun olemme saaneet katsella lunneja ja aina ne ovat yhtä sykähdyttäviä. Toisena erikoisuutena olivat saaren yllä kaartelevat, lunneja lounaakseen havittelevat kotkat, joita oli parhaimmillaan yli kymmenen. Oppaamme Rasmus, iäkäs gubbe, oli asiantunteva ja kertoili myös paikan historiasta mukavan leppoisasti. 

Merikotka (Haliaeetus albicilla)
Isot uiskentelevat lunniparvet siirtyivät rauhallisesti syrjään laivamme tieltä
Merikotkat Bleikøyn yllä
Lunniloita
Norjalaista vesijuoksua
Bleikin satama

Reissu kesti noin puolitoista tuntia, minkä jälkeen lähdimme ajelemaan seuraavaan kohteeseen, Kongsmarkiin. Kongsmarkia mainostetaan Vesterålenin ja Lofoottien taitekohtana eli Lofootit alkavat uhkaavasti lähestyä… Poikkesimme matkalla Sortladissa pitakebabilla. Loistavaksi kuvittelemamme norsken taitomme ei vissiin olekaan ihan maailman selkeintä, sillä kahden annoksen sijaan saimme vain yhden. Kumma juttu. Onni onnettomuudessa tosin, sillä annos oli todella iso. 

Matkalla alkoi hieman sadella ja lämpötila tipahti lähes hellelukemista reiluun kymmeneen asteeseen. Kongsmark hytteferieen päästyämme sade kuitenkin alkoi hellittää ja aurinkokin pilkahteli vuorten takana. Tällä kertaa majastamme, joka itseasiassa oli ihan oikea talo, oli vuoristonäkymät meren sijaan. Ihanan rauhallinen paikka! Pohjois-Norjassa on siis todella paljon turisteja, joskin suurin osa on norjalaisia. Suomalaisiakin näkee enää vain harvakseltaan Lyngenin jälkeen. Sivumennen sanoen: hyvin olemme onnistuneet välttämään telttailun eli majapaikkoja on saanut melko lyhyelläkin varoitusajalla.

Illallista värkkäillessämme huomasimme, että mökin siivous lienee täysin edellisten asiakkaiden kontolla. Kahteen aiempaan mökkiin verrattuna siisteystaso oli aivan eri luokkaa. Astioiden tahmaisuus johtui tiskikoneen epäkunnosta. ”Korjaaja tulee pian ”-lappu lienee laitettu jo viime kesänä, sillä siinä kunnossa astiat olivat. Tai sitten norjan kielen taito teki taas tepposet ja lapussa lukikin aivan jotain muuta…

Aamiainen näköalalla, osa 2

Norja – Lyngen

Ke 22.7.2020

Tänä outona keväänä, kun maailma oli mennyt kiinni, katselimme mökillä Areenasta Lofooteille sijoittuvaa sarjaa. Laiska kysyi, että jos kesällä saa matkustaa, niin mennäänkö tuonne. Vaikka ajatus tuntui silloiseen tilanteeseen nähden melko villiltä, ajatus Lofooteista ja ylipäätään Norjasta, jäi kytemään. Kun Suomi ja Norja aukaisivat rajansa, ostimme heti autojunapaikan ja makuuhytin Tampereelta Kolariin. 

Tätä ennen olimme käyneet kaksi kertaa Pohjois-Norjassa, mutta emme koskaan Lofooteilla. Emme tosin nytkään tiedä päädymmekö sinne asti, kun ensimmäiset neljä yötä on varattu, eivätkä ne ole Lofooteilta. Mutta sielläpäin ainakin.

Auto pakattu, nokka kohti Norjaa

Lähdimme keskiviikkona reissuun rehvakasti Hervannan Il Posto pizzerian kautta. Olimme niin tohkeissamme ensimmäisestä Hervannan vierailustamme, että kuvat jäivät kokonaan ottamatta. Mutta erittäin hyvää napolilaista pizzaa trendikkäässä ravintolassa.  Niin trendikästä oli, että tilauskin piti hoitaa englanniksi. 

Majoittauduimme junassa toisen kerroksen hyttiimme ja ennen pään pielukselle painamista siemailimme lasilliset punkkua väljässä ravintolavaunussa. Pedit olivat mukavat, lakanat puhtaat ja  VR puksutti meidät auvoiseen uneen kohti Kolaria.

Aamulla metsä oli jo melko kitukasvuista

To 23.7.2020

Aamulla ei enää ollutkaan väljää ravintolavaunussa, kun väki jonotti aamukahvejaan. Meinasi kahvinhimossa turvavälitkin unohtua. Juna saapui raidetöiden vuoksi reilun puoli tuntia myöhässä Kolariin ja pääsimme vesisateeseen jonottamaan autoamme. Melkein koko matkan Kilpisjärvelle satoi. Porojakin nähtiin vain muutamia. Pitivät ilmeisesti sadetta jonkin puskan alla. 

Ensimmäinen etappi oli ruokakauppa Muoniossa. Ostimme perustarvikkeet sekä heräteostoksina poronkäristystä purkissa, poromakkaraa ja paikallista perunarieskaa. Yksi tärkeimmistä asioista Lapissa on syödä poronkäristystä aina kun mahdollista. Oli jo nälkä ja pysähdyimme Karesuvantoon käristykselle. Oli oikein maittavaa, joskin itse poroa olisi saanut olla enemmän.

Rajabaarin käristys

Kilpisjärvi oli viimeinen suunniteltu etappi ennen Norjan puolelle siirtymistä. Olemme aiemmin käyneet siellä juhannusviikolla, ja on on ollut aivan rauhallista. En tiedä johtuiko koronakevään aiheuttamista patoutumista vai ajankohdasta, mutta kylläpä oli täyttä! Kilpishallistakin oli aivan hillitön meno; olisi helposti voinut kuvitella, että kaikki kaupat ovat sulkemisuhan alla ja huhun mukaan tavarat loppuisivat hyllystä juuri nyt. Jatkoimme hyvin pikaisesti matkaa.

Valtakunnan rajalla ei ollut mitään muodollisuuksia. Liikennevalot näyttivät vihreää, eikä kukaan kysellyt, josko meillä olisi ruotsalaisia takakontissa piilossa. Henkkareita ei siis kyselty.

Sade loppui heti rajalla ja lämpötilakin nousi usealla asteella. Ajelimme pysähtymättä suoraan kohteeseen eli Lyngeniin. Loppumatkasta alkoi taas sadella eli ei norjalaisillakaan aina aurinko paista. Olimme varanneet Aurora Fjord-majan pariksi yöksi. Se on Euroopan pohjoisimman viskitislaamon yhteydessä oleva majapaikka. Eipä viskitislaamosta meille paljon iloa ollut; ensinnäkin se oli auki vain muutaman tunnin keskellä päivää ja toiseksikin kumpikaan ei tykkää viskistä. Olimme saaneet ohjeet avaimen sijainnista ja kannoimme tavarat sisälle. Kylläpä oli hieno hytte! Juuri sitä mitä oli luvattu: seinän levyinen ikkuna suoraan vuonolle. Nyt piti vaan alkaa odotella, että joku valas eksyisi ikkunan alle. 

Ulkoapäin majamme ei näyttänyt juuri työmaaparakkia kummemmalta.

Ruokapaikkoja ei ollut lähimaillakaan, joten nautimme maittavan pussicarbonara-aterian kotioloissa. Hytten makuuhuone oli sijoitettu tylsästi pimentoon, joten järkkäsimme itsellemme pedin seinästä avattavaan petiin ison ikkunan äärelle. Näin hienoja näkymiä suoraan sängystä katseltuna saa kyllä etsiä.

Pe 24.7.2020

Aamiainen näköalalla.

Vaikka yöttömän yön aika on jo tältä vuodelta päättynyt, yöt ovat edelleen meikäläisten näkökulmasta täysin valoisia. Isossa ikkunassa ei ollut verhoa eli huone oli valoisa läpi yön. Valoisuus ei onneksi meitä yleensä haittaa ja aamulla heräsimme hyvin nukkuineina huomataksemme, että keli oli kirkastunut ja paljastanut lumihuippuiset vuoret vuonon toisella rannalla. 

Söimme rauhassa aamiaista ja mietimme mitä voisimme tehdä. Olimme alunperin ajatelleet vierailla eräällä kanjonisillalla, mutta ajomatka sinne oli 2,5 tuntia suuntaansa eli hylkäsimme sen suunnitelman. Aloimme toteuttamaan plan B:tä eli patikointia Blåvatnetin jäätikköjärvelle. Teimme pienet eväät, täytimme vesipullot ja ajelimme vajaan tunnin verran toiselle vuonolle reitin alkupäähän. 

Joku muukin oli päättänyt lähteä patikoimaan järvelle, sillä parkkipaikka oli aivan tupaten täynnä. Onnistuimme kuitenkin löytämään autolle rakosen ja lähdimme taaplaamaan 4,2 km: n pituista reittiä järvelle. Suurin osa reitistä oli rakkaa; osin helpohkokulkuista, mutta paikoin melko haastavaa lohkareikkoa. Matkalla oli yhdet lyhyehköt pitkospuut ja useita helppoja purojen ylityksiä. Kivenmurikoiden koko kasvoi järveä lähestyttäessä ja viimeinen pätkä olikin melkoista taiteilua. Matkalla meitä paimensi useita seurankipeitä vuohia. Niillä oli jännittävä tapa kiilata puronylityksessä suoraan eteen ja jäädä sitten töröttämään jalkojen juureen rapsutusta odottelemaan. Muutoin vuohet ovat mukavia matkassa.

Ruuhkaa puronylityspaikalla

Sää oli patikoinnille mitä mainioin: noin 15 astetta, puolipilvistä ja tyyntä. Näillä main on ilmeisesti satanut koko edellisen viikon eli meillä on melkoista tuuria sään kanssa.

Kohtuullista kivikkoa oli loppumatka

Järvi oli hieno, niinkuin jäätikköjärvet yleensäkin ovat. Suuret turistimäärät levittäytyivät sen rannoille tasaisesti ja saimme istuskella kivenkolossa lähes omassa rauhassa sitä ihastelemassa. Paluumatka alamäkeen oli vähän helpompi, mutta silti piti olla tarkkana kivikossa väsynein jaloin kompuroidessa.

Blåvatnet, nimensä veroinen

Paluumatkalla yritimme vielä etsiä Lyngseidetistä eli Yykeanmutkasta kahvilaa, mutta sekä majapaikan opaslehtinen että Google olivat ajastaan jäljessä. Jäimme siis kahvitta. Kostoksi ostimme Sparista jäätelöt, jotka söimme vuonon rannassa ja lähdimme sitten kotiin tekemään ruokaa.

Lammasperhe saapui Lyngeseidetin Sparin pihaan juomaan vähän vettä vuonosta.

Illalliseksi poromakkaraa, Mummon muusia ja salaattia. Helppoa ja herkullista! Nyt alkaa silmiä painaa vähintään yhtä paljon kuin rakassa uuvutettuja jalkoja.

Suomalaista ruokaa ja ruotsalaista sinappia: Johnny`s Chipotle & Svartpeppar, aivan parasta!
Lyngseidet ja Lyngen-vuono