Amerikan eläimet, osa 2: Nicaragua

Seuraavassa tutustumme Nicaraguan tasavallan runsaaseen ja monimuotoiseen eläimistöön.

Lisko, Little Corn Island
Lisko, Little Corn Island
Kylän koirat, Little Corn Island
Kylän koirat, Little Corn Island
Kukko viidakossa, Little Corn Island
Kukko viidakossa, Little Corn Island
Rapu, Little Corn Island
Rapu, Little Corn Island
Toinen rapu, Little Corn Island
Toinen rapu, Little Corn Island
Perro de la Playa, Ometepe
Perro de la Playa, Ometepe
Harakoita, Ometepe
Harakoita, Ometepe
Haikara, Ometepe
Haikara, Ometepe
Harakka, ometepe
Harakka, ometepe
El Condor Pasa, Ometepe
El Condor Pasa, Ometepe
Rukoilijasirkka, Ometepe
Rukoilijasirkka, Ometepe
Mölyapina, Ometepe
Mölyapina, Ometepe
Pitkäpyrstöturpiaali, San Juan del Sur. Näytti olevan Nicaraguan yleisin lintu.
Pitkäpyrstöturpiaali, San Juan del Sur. Näytti olevan Nicaraguan yleisin lintu.
7 koiraa (joista yksi kolmijalkainen) ja papukaija rouvan kanssa aamulenkillä, San Juan del Sur
7 koiraa (joista yksi kolmijalkainen) ja papukaija rouvan kanssa aamulenkillä, San Juan del Sur

Sukellusta San Juan del Surissa

Sukeltaminen San Juan del Surissa tuntui heti alusta lähtien työläämmältä kuin Maissisaarella. Netistä löytyi yksi sukelluskeskus koko kaupungista, mutta ei osoitetta. Kiertelimme puoli päivää turhaan rantoja ja satamaa sitä etsien, ennenkuin nöyrryimme kysymään hotellimme ravintolan tarjoilijalta. Ja siinähän se oli, suoraan hotelliamme vastapäätä. Olivat sitten naamioineet sen samanlaiseksi t-paita- ja hellemekkokaupaksi, joita kaupunki on pullollaan. Sisemmälle mennessä löytyi kuitenkin ihan normaalin näköinen pieni sukelluskeskus. Saimme buukattua myyjätytöiltä sukellukset seuraavalle päivälle.

Hyvin piilotettu sukelluskeskus
Hyvin piilotettu sukelluskeskus

Seuraavana aamuna paikalla oli myös paikan omistaja ja ilmeisesti ainoa sukeltaja Fidel. Jännittävää kyllä, mitään ei kyselty. Ei lisenssiä, ei sukellusten määrää eikä viimeisimmän sukelluksen ajankohtaa. Joko näytimme tarpeeksi oikeilta sukeltajilta, tai sitten täällä pääsee sukeltamaan kuka tahansa. Mutta varusteet olivat kuitenkin hyväkuntoisia ja Fidel vaikutti asialliselta hepulta, joten emme mekään sitten välittäneet muodollisuuksista. Joku paperi sentään allekirjoitettiin.

Kohtuullisen pitkän odottelun ja säätämisen jälkeen pääsimme veneeseen. Ryhmämme oli melkoisen iso yhden divemasterin ohjattavaksi: neljä amerikkalaista varustebrassailijaa (joita kaikkia Fidel kutsui nimellä Mr Diver), kolme juuri sukelluskortin saanutta eteläamerikkalaista ja me.

Puolen tunnin venematkan jälkeen pääsimme taas pitkästä aikaa Tyyneenmereen sukeltamaan. Ja sepä olikin melkoinen pettymys Little Corn Islandin jälkeen. Kylmää, 24 astetta, ja näkyvyys viiden metrin luokkaa. Fidel ei saanut pidettyä ryhmää kasassa ollenkaan. Amerikkalaiset hävisivät heti omille teilleen. Mekin kadotimme lopun ryhmän heti alkuvaiheessa ja sukelsimme lopun aikaa keskenämme. Onneksi paikka oli helppo, iso pintaan asti ulottuva kallio, jota kiertämällä ei voinut eksyä, ei edes tuolla näkyvyydellä.

Maisemat olisivat olleet vallan hienot, jos näkyvyys olisi ollut vähänkään parempi. Kaloja oli paikoitellen paljonkin, mutta ei mitään erikoista. Muutama mureena ja paljon puffer fishejä (pallokala? Siis se mikä pullistuu piikkipalloksi, kun sitä häiritään).

Toisella sukelluksella näkyvyys oli vähän parempi ja maisemat ehkä vielä vähän hienompia, mutta edellenkään ei mitään mullistavaa. Kaksi sukellusta täällä oli aivan tarpeeksi. Karibia-Tyynimeri: 6-0.

Sukellusloki

Kameraa ei Fidelillä ollut vuokrattavana, eikähän sieltä mitään kuvia olisi tuolla näkyvyydellä saanutkaan. Tässä sen sijaan kuva paluumatkalta.
Kameraa ei Fidelillä ollut vuokrattavana, eikähän sieltä mitään kuvia olisi tuolla näkyvyydellä saanutkaan. Tässä sen sijaan kuva paluumatkalta.

San Juan del Sur

El Bimbo on vain jäätelö
El Bimbo on vain jäätelö

”On paikan nimi San Juan se kuulee Bimbon nauravan…” Ikivihreän iskelmän siivittämänä matkamme jatkui kohti San Juan del Suria (SJDS), joka sijaitsee Tyynenmeren puolella, lähellä Costa Rican rajaa. Saarelta olisi voinut myös lentää mantereelle, mutta luultavasti halvempi reitti oli ensin kyyti laivarantaan, mistä Che Quevara-lautalla tunnissa San Jorgeen ja siitä tunnin automatka SJDS:in.

Autolautta Che
Autolautta Che

Heti satamassa huomasi eron muuhun Nicaraguaan: täällä on siistiä! Ei roskia eikä pienoiskaatopaikkoja teiden varsilla ja talojen pihatkin olivat hoidetun oloisia. Sama meno jatkui SJDS:ssa. Jopa bussiaseman ja torin ympäristöt olivat viimeisen päälle siistit. Melko erikoista! Myöskään yhtään kerjääjää ei näkynyt.

San Juan del Surin kirkko
San Juan del Surin kirkko

Joskus joistain paikoista tulee heti kättelyssä sellainen olo, että tietää viihtyvänsä ja näin kävi meille SJDS:ssa. Viiden minuutin kaupunkiin tutustumisen jälkeen päätimme yksimielisesti pidentää oleskeluamme parilla paivällä. Siisteyskin varmaan vaikutti päätökseen, mutta sen lisäksi sopivan turistisen kalastajakylän charmi jotenkin vain vetosi meihin. Majoituimme aivan kylän ytimeen, Azul Pitahaya-hotelliin.

Hotel Azul Pitahaya
Hotel Azul Pitahaya

Bimboon palataksemme, melko bimbolta ainakin ulkopuoliselle vaikuttaa tämä perisynnittömän neitsyen juhlinta, sillä juhla jatkuu edelleen. Täällä autonlavalle koottu Maria-patsas ajelee ympäri kylää kellonajasta riippumatta. Kuvaelman perässä kulkee torvisoittokunta, joka soittaa jo kolmatta viikkoa samaa veisua. Ihmiset maleksivat mukana ja joukossa on aina muutama hupiveikko ilotulituspommeineen ja pommien pauke saa uusimpien autojen hälytyslaitteet vonkumaan. Kaikki tämä on muuten ihan mielenkiintoista, mutta aamuviideltä se alkaa hieman nyppäsemään. Jatkuukohan tämä Jouluun asti… Kunnes yllättäin perjantaiaamuna: hiljaista. Ilotulitukset tosin vielä jatkuvat.

Ihmeissämme katselimme hotellin parvekkeelta, kun Maria kierteli kaupunkia pommien paukkuessa
Ihmeissämme katselimme hotellin parvekkeelta, kun Maria kierteli kaupunkia pommien paukkuessa

Edelleenkään ei ole hektisin turistikausi ja rantaravintoloiden sisäänheittäjät maanittelevat hieman kiusaksi asti jokaista ohikulkijaa. Houkutukseen lankesimme mekin kerran, kunnes tajusimme, että parhaimmat gourmee -elämykset löytyvät kylän sydämestä. Vaikea uskoa, että saksalaisen kokin tekemä intialainen curry oli yksi maukkaimmista ikinä. Muutenkin ravintoloiden listalta löytyy mukavaa vaihtelua gallo pintoon (perinteinen nicaruoka, papuja ja riisiä). Aiemmin ei varmaankaan ole tullut mainittua, että kahvi on Nicaraguassa erittäin hyvää, mutta SJDS:ssa se on ehkä vielä parempaa kuin muualla. Viimeisenä iltana nautimme niin loistavan ja edullisen tapasaterian El Bocaditossa, että teki mieli halata sekä tarjoilijaa että omistajaa, mutta jäyhinä suomalaisina tyydyimme vain kättelemään. Tilanteesta ja ruoan parhaudesta tuli mieleen eräs ystävämme, joka jälkiruokaihanuuden nähtyään oli purskahtanut itkuun. Terveisiä hänelle, melkein sama kävi meille.

Auringonlaskut ovat välillä melko absurdia katseltavaa
Auringonlaskut ovat välillä melko absurdia katseltavaa

Ja Canopy – voi jee!!! Useita vuosi sitten meillä oli varattuna matka Costa Ricaan, mutta se peruuntui matkanjärjestäjän toimesta. Siitä lähtien on kuitenkin siintänyt mielessä puiden latvoissa kiitäminen vaijereiden varassa. Ja nyt sinne päästiin. Ja vieläpä ilman muiden turistien häirintää. Sanoin ei voi kuvata sitä riemua, kun viilettää lavalta toiselle… Voi jee!!! Tämä pitää kokea vielä uudestaan.

Karoliina tulee
Karoliina tulee
Laiska menee
Laiska menee

Nyt Costa Ricaan. Kaunis kiitos Nicaragua! Viihdyimme erinomaisesti – jopa aiottua pidempään.

Tungosta uimarannalla
Tungosta uimarannalla
Keskustaa
Keskustaa

Ometepe

Juhlinta Granadassa jatkui melkoisena. Möykkä kadulta vaimeni neljän maissa aamulla, mutta jo viideltä lähti torvisoittokunta tuuttaamaan täysillä kulman takana kirkonkellojen ja ilotulitusrakettien säestäessä. Paikalliset kukotkin heräsivät vasta tässä vaiheessa. Myriamkaan ei osannut sanoa mistä juhlasta oli kyse.

Haahuilimme päivän kaupungilla tekemättä varsinaisesti mitään. Puoli neljältä otimme rinkkoinemme hevoskyydin satamaan. Matka maksoi 100 cordobaa ($4), kun normaalin taksin olisi saanut kolmellakympillä. Vaan pitihän tuokin kokeilla. Jännitystäkään ei puuttunut, kun vauhkon oloiset hevoset meinasivat aiheuttaa parissa risteyksessä kolarin tai ainakin törmäilivät keskenään.

Hevoset sekoilevat
Hevoset sekoilevat

Granada sijaitsee suuren Lago Nicaragua -järven rannalla. Kahdeksankymmentä kilometriä etelään on Ometepe-saari, seuraava kohteemme. Maailman suurin vulkaaninen makean veden saari, 42 000 asukasta ja kaksi tulivuorta: Concepción ja Maderas. Sen verran pieni kuitenkin, että mopolla hurauttaa sen ympäri parissa tunnissa.

Laiva Ometepelle lähti viideltä. Matkustajia oli viitisenkymmentä, joista kymmenen turisteja. Ykkösluokan lippu maksoi kokonaista neljä dollaria, muita ulkomaalaisille ei myytykään. Matkustamossa oli televisio ja ilmastointi, joka oli säädetty niin kylmälle, että makoilimme koko nelituntisen matkan ulkona kannella.

Laiva Ometepelle
Laiva Ometepelle

Olimme jo Granadasta käsin varanneet cabañan Villa Paraisosta. Maja oli budjettimme ylärajoilla, mutta päätimme, että Carliton perushökkelin jälkeen olimme ansainneet muutaman päivän luksusta. Ja ilmastointi ja kuuma vesi suihkussa kelpasivat kyllä hyvin, vaikka hotelli muuten olikin eurooppalaisen perustylsä, hajuton ja mauton (saksalainen omistaja). Lukuunottamatta tietenkin ympäröivän puutarhan luontotapahtumia, jotka olivat koko reissun parhaasta päästä. Liskoja, isoja ja pieniä. Lepakoita ainakin kahta lajia; hyönteissyöjiä ja hedelmälepakoita, jotka kävivät aterioimassa terassimme vieressä olevassa limepuussa. Samassa puussa kävi limeä syömässä myös orava. Harakansukuisia urraca-lintuja, jotka kyttäsivät ravintolan vieressä pöytiin vartioimatta jätettyjä ruokia. Miljoonia pikku ötököitä, jotka pörräsivät iltaisin terassin lamppujen ympärillä, ja joita aamulla löytyi mustanaan kuolleina terassin lattialta. Tulikärpäsiä, jotka aloittivat vilkuttelunsa kaikki samaan aikaan auringon laskettua. Kolibreja ja kotkia. Ja isoja hämähäkkejä, koppakuoriaisia ja rukoilijasirkkoja. Hyvin kului aika tätä spektaakkelia seuratessa.

Cabaña treinta
Cabaña treinta

Myös Santo Domingon hiekkaranta hotellin vieressä on mainio. Vulkaaninen hiekka on melkein mustaa ja todella hienojakoista. Aallot ovat niin isoja, että sitä unohtaa olevansa järven rannalla, mutta uinnin jälkeen sen taas muistaa, kun ei tarvitse käydä suihkussa. Ja ihmisiä on vähän. Suurimman osan aikaa makoilimme rannalla kahdestaan, enimmillään puolen kilometrin mittaisella rannalla oli viitisenkymmentä ihmistä, kun paikalliset viettivät sunnuntaipäivää.

Katson autiota hiekkarantaa ja Maderas-tulivuorta. Rannan toisessa päässä on hevosten ja lehmien juottopaikka.
Katson autiota hiekkarantaa ja Maderas-tulivuorta. Rannan toisessa päässä on hevosten ja lehmien juottopaikka.

Tuli myös todistetuksi, että vuorikiipeilijöitä meistä ei enää tule. Pienempi Ometepen tulivuorista, Maderas, on vain 1394 metriä korkea. Vain vähän korkeampi kuin Halti, eli helppo nakki, ajattelimme ja varasimme retken. Just joo. Haltilla menee portaat ylös. Täällä polku oli oli pelkkiä kiviä ja puunjuuria, joiden välissä oli mutalilliä. Kolme tuntia ylöspäin reuhdottuamme olimme päässet vajaaseen tuhanteen metriin ja vesivarantomme oli huvennut yli puoleen. Eli ainoa järkevä teko oli kääntyä takaisinpäin, kun vielä pääsimme omin jaloin. Lohduttauduimme sillä, että ei huipulta olisi nähnytkään pilvien seasta mitään ja että moni muu kääntyi jo aikaisemmin takaisin. Ja laskeutuminen ei ollut yhtään sen helpompaa kuin ylöspäin meno, päinvastoin. Tuo viisi ja puolituntinen reissu oli ehkä rankin ikinä, eikä seuraavana aamuna kummallakaan ollut yhtään paikkaa, johon ei olisi koskenut. Mutta silti varsinkin näkymät pilvirajan alapuolelta ja oppaamme uhoaminen mölyapinoiden kanssa oli kaiken tuon vaivan arvoista.

Pilvirajan alapuolelta oli huimat näkymät
Pilvirajan alapuolelta oli huimat näkymät
Pilvirajan yläpuolella ei sitten näkynyt pitkällekään
Pilvirajan yläpuolella ei sitten näkynyt pitkällekään
Matkalla ylöspäin haimme voimaa villigreipeistä. Turhaan.
Matkalla ylöspäin haimme voimaa villigreipeistä. Turhaan.

Tuosta tuskallisesta kokemuksesta huolimatta teimme pari päivää myöhemmin omin päin linturetken Peña Inculta -polulla. Ja tasamaalla tällä kertaa. Parituntisen matkan lintuhavainnot olivat lähinnä kanoja, harakoita ja paikallisia korppikotkia, mutta niiden lisäksi löysimme mölyapinaporukan sekä kapusiiniapinoita, joita olimme tulivuoriretkellämme ainoastaan kuulleet kaukaa.

Cappuccino-apina
Cappuccino-apina

Myös Ojo del Agua oli käymisen arvoinen paikka. Eli noin 10×50 -metrinen betonilla reunustettu hiekkapohjainen luonnonallas. Vesi virtaa siihen jostain syvältä tulivuoren uumenista vulkaanisesta lähteestä ja on kuulemma terveellistä ja hyväksi kaikkiin vaivoihin. Jotain hämärää siinä kyllä oli. Se oli kirkasta ja puhdasta, mutta tuntui jotenkin paljon paksummalta kuin normaali vesi. Uiminen oli raskaampaa eikä se roiskunutkaan normaalisti. Emme ehkä nuortuneet kymmeniä vuosia, kuten lipunmyyjä ($3/nuppi) kertoi joidenkin tehneen, mutta eipähän siitä mitään haittaakaan tuntunut olevan.

Etteikö muka nuorentanut?
Etteikö muka nuorentanut?

Ja vihdoin saimme myös selvyyden tuosta mystisen neitsyen juhlasta. Täälläkin nimittäin ilotulitusrakettien pauke vaan jatkui ja tiedustelimme asiasta tulivuorioppaaltamme. Kyseessä on Marian perisynnittömän sikiämisen päivä, jota vietetään 7.-8. joulukuuta. Granadassa meininki oli vain alkanut jo viikkoa aikaisemmin. Minkäköhänlaiset hulinat on jouluna, missä ikinä sitä satummekaan viettämään…

Altagracian keskustassa oli pitkät rivit Maria-aiheisia kuvaelmia
Altagracian keskustassa oli pitkät rivit Maria-aiheisia kuvaelmia
Ja Luntsun pyynnöstä vielä hämähäkki
Ja Luntsun pyynnöstä vielä hämähäkki
Ja Evelle kuva lepakosta syömässä limeä
Ja Evelle kuva lepakosta syömässä limeä

Granada

Viimeinen auringonnousu Little Corn Islandilla
Viimeinen auringonnousu Little Corn Islandilla

Loppuajasta keli Maissisaarilla muuttui epävakaisemmaksi, välillä jopa myrskyisäksi ja tuulet sekoittivat sukellusvedet melkeinpä käyttökelvottomiksi. Muutenkin tuntui, että on aika lähteä. Granadaan siis. Hieman jännitti miten pääsisimme saarilta pois, mutta lähtöpäivänä tuuli olikin lähes nolla ja venekyyti Isolle Maissisaarelle tasainen. Matka jatkui 12-paikkaisella koneella lähes pilvettömällä taivaalla eikä aikaakaan, kun olimme jo Managuassa. Koneen koko lienee vaikuttanut siihen, että rinkkojemme lisäksi myös meidät punnittiin käsimatkatavaroinemme. Taisimme reputtaa punnituksessa, sillä 12 matkustajan sijasta koneessa istui vain 11…

Managuan kentällä meitä oli vastaanottamassa kuski Victor, jonka Granadan majapaikkamme emäntä Myriam oli meille järjestänyt. Tunnin matka Granadaan taittui melko hysteerisesti Victorin puikkelehtiessa Mazdallaan (vm. 1980) kaikenkervaisten tienkäyttäjien lomassa. Katselimme vähän ihmeissämme ikkunoiden ohi vilistäviä maisemia. Maissisaaret ovat aivan oma juttunsa, mutta tämä oli oikeaa Nicaraguaa. Managuan esikaupungit eivät tuntuneet kovinkaan houkuttelevilta.

Casa Sacuanjochen olohuone
Casa Sacuanjochen olohuone

Granadassa espanjalasisyntyinen Myriam emännöi iloisella otteella Hostel Casa Sacuanjochea pienen poikansa ja kaniperheen kanssa. (sivuhuomautus: kanien sielunelämää ja puuhia ei ole helppo ymmärtää). Talo on perinteisen kolonialistinen, ulkopuutarha keskellä olohuoneena ja huoneet ympärillä ja perhe asuu samassa talossa. Monin tavoin tulee mieleen näkemämme casa particularet Kuubassa.

Järkyttävän nälän ajamina lähdimme viettämään kaupungille jonkin neitsyen merkkipäivää (koskaan ei selvinnyt kenen), mitä myös moni paikallinen oli kaupungilla juhlistamassa. Liekö juhla vaikuttanut siihen, että monessa paikassa kovin turistiseksi leimattu Granada ei tuntunutkaan niin turistirysältä paikallistenkin juhliessa katukuvassa.

Turistien määrä Granadassa ei ole mikään ihme, onhan tämä latinalaisen Amerikan vanhimpia kaupunkeja. Hienoa vanhaa arkkitehtuuria, kapeita katuja ja takseina toimivia vanhanaikaisia hevoskärryjä. Ja aina välillä kovaa ilotulituksen pauketta ja kirkonkellojen soittoa; emme koskaan saaneet selville liittyvätkö nämäkin tuon neitsyen juhlintaan.

Taksit jonossa
Taksit jonossa

Yllättävää kyllä, kaupungin humu ilotulitteineen ja mariachiorkestereineen tuntui tosi virkistävältä yli kahden viikon aaltojen kuuntelun jälkeen. Turistien määrästä kertoo kuitenkin monenmoiset kaupustelijat ja muutamat kerjäläiset. Köyhähän tämä maa on kuin mikä, mutta kaikkea ei voi ostaa tai kaikille ei voi antaa eli välillä tuntuu melko kurjalta. Juhlimme silti neitsyttä miltei pikkutunneile.

Pitkin matkaa on käynyt selväksi, että meillä on liian painavat rinkat. Poikkeuksetta lentoyhtiötkin ovat niistä sakottaneet. Teimme siis pitkän harkinnan jälkeen päätöksen, että luovumme retkeilykamppeista, joita olimme tähän mennessä käyttäneet vain kerran, Death Valleyssa. Teltan, makuupussien, retkipatjojen ja retkikeittimen karsiminen kevensi rinkkojamme yhteensä kahdeksan kilon verran. Paikallisen postitoimiston señora oli erittäin avulias. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun kansainvälisellä yhteistyöllä ja kahden teippirullan avulla saimme kasattua paketin, joka kestää (toivottavasti) Koti-Suomeen saakka. Postin asiakaspalvelijat Suomessa voisivat ottaa opikseen.

Postipakettia teipataan porukalla
Postipakettia teipataan porukalla

Granada on tähänastisen reissumme ehdottomasti kuumin paikka. Lämpötila on suunnilleen sama kolmisenkymmentä astetta kuin Maissisaarilla, mutta täältä puuttuvat viilentävät meri ja tuuli. Niinpä kaksi yötä riittänee täällä, huomenna lähdemme kohti uutta saarta.

Mombacho-tulivuori kaupungin eteläpuolella
Mombacho-tulivuori kaupungin eteläpuolella

image

image

Sukellusta Little Corn Islandilla

image

Little Corn Islandilla on kaksi PADIn sukelluskeskusta ja ilmeisesti myös muutama pienempi yksityinen yrittäjä. Valitsimme PADI-keskuksista Dolphin Diven, lähinnä koska se oli paikallisessa omistuksessa (Carliton veli) ja vaikutti mukavammalta. Hinnatkin olivat kohtuulliset: 1 sukellus $35 (sis. varusteet), 10 sukellusta $280. Ja lisäksi 5% alennusta, kun asuimme Carlitolla.

Dolphin Dive järjestää kolme sukellusta päivässä saarta ympäröiville riutoille. Veneet ovat nopeita, joten aikaa matkustamiseen kuluu enimmilläänkin 15 minuuttia suuntaansa. Sukellus on hyvin organisoitua ja ryhmät pieniä, parhaimmillaan olimme kolmestaan oppaamme Garryn (ainoa paikallinen dive master) kanssa. Tosin lomasesonki oli vasta alkamassa, ja ensimmäisen viikonlopun kiitospäivän tienoon sukellukset olivat jo varattu täyteen.

Varusteet olivat asiallisia: kuluneita mutta ehjiä. Yllättäen saimme myös valita, haluammeko ilmanäyttömme bareina vai PSI:nä. Normaalistihan tällä puolen maailmaa kaikki näytöt tuntuvat olevan PSI:tä.

Näkyvyys veden alla on kohtalainen, parinkymmenen metrin luokkaa. Tosin muutaman myrskyisämmän päivän jälkeen näkyvyys laski jopa viiteen metriin. Lämpötila on tasainen 28 tai 29 astetta, riippuen siitä kumman tietokoneesta katsotaan. Koralleja on vähänlaisesti, ja niistä suurin osa pehmeitä. (Siis soft coral, oikeat suomenkieliset sukellustermit ovat vähän hakusessa, kun olemme oppineet kaiken ainoastaan englanniksi). Paikoitellen riutat näyttävät kovin kärsineiltä, ilmeisesti hurrikaanien takia. Myös kaloja on vähän verrattuna Punaiseen Mereen tai Indonesiaan, mutta isompia eläviä tuntuu riittävän kiitettävästi. Haita (nurse shark, reef shark), rauskuja (eagle ray, sting ray) ja kilpikonnia näkyy melkein joka sukelluksella. Maisemat ovat hienoja: hiekkapohjaisia kanjoneita ja tunneleita ja helppoja luolia.

Nurse shark
Nurse shark

Kolmestaan sukeltaessamme Garry piti pienen hainruokintanäytöksen. Hän keihästi leijonakalan ja syötti sen kahdelle meitä seurailleelle nurse sharkille (postikortti sille, joka kertoo mikä nurse shark on suomeksi, oikeasti siis). Melkoisen pelottavannäköisellä tempoilulla hait pistivät kalan hetkessä poskeensa ja jäivät kiertelemään ympärillämme lisää odottaen. Olimme ensin melko järkyttyneitä moisesta toiminnasta, mutta kuulimme myöhemmin, että leijonakala ei ole alunperin paikallinen laji. Niillä ei ole täällä luonnollista vihollisia ja ne syövät kalanpoikasia, joten sukellusoppaat pitävät niiden kantaa kurissa syöttämällä niitä haille.

Toiseksi viimeisellä sukelluksella puolimetrinen remora alkoi käydä hermoille. Remorat ovat kaloja, jotka tarrautuvat päässään olevalla imukuppielimellä haitten, rauskujen, kilpikonnien tai muiden isompien kalojen vatsapuolelle ja ottavat siinä ilmaista kyytiä ja syövät mitä isäntäkala sattuu suustaan pudottelemaan. Tämä onneton yksilö oli hukannut kyytinsä jonnekin ja seuraili meitä koko sukelluksen ajan yrittäen päästä tarttumaan jonkun mahaan. Emme tienneet miten hyvin tuommoinen otus tarttuisi kiinni neopreeniseen märkäpukuun, emmekä halunneet ottaa siitä selvääkään, eli jouduimme potkimaan ja nyrkkeilemään kukin vuorotellen sen kanssa.

Sukellusloki

Karoliina potkunyrkkeilee remoran kanssa
Karoliina potkunyrkkeilee remoran kanssa
Yksinäinen remora
Yksinäinen remora
Stingray (keihäsrausku?) piilossa
Stingray (keihäsrausku?) piilossa
Keihäsrausku näkösällä
Keihäsrausku näkösällä
Spotted moray eel
Spotted moray eel
Barracuda
Barracuda
Kaloja. Fish.
Kaloja. Fish.

image

image