Mauritius, osa 2

Sukelsimme aamupäivisin ja ajelimme iltapäivisin ympäri saarta vuokraamallamme Nissan Micralla. Liikennehän on täällä vasemmanpuoleista, hyvä että olimme harjoitelleet kesällä Irlannissa. Vaikeusastetta lisäsi manuaalivaihteisto, mutta siihenkin tottui yllättävän nopeasti. Tiet ovat suhteellisen hyväkuntoisia mutta kapeita ja liikenne enimmäkseen rauhallista. Paitsi kovin hanakoita ovat paikalliset ohittelemaan, jos turisti ei aja heidän mielestään tarpeeksi kovaa.

Mauritiuksen pääkaupunki Port Louis.

Täällähän olisi ollut paljon muitakin harrastusmahdollisuuksia kuin sukeltaminen. Haaveilimme jo canyoningista (laskeutumista köydellä vesiputouksia) ja parasailingista. Mutta tulikin pienoisena yllätyksenä, kuinka varattuja kaikki aktiviteetit olivat. Tai toisaalta, yllätys ja yllätys, onhan nyt kuitenkin high season… Eli kaikki olisi pitänyt varata jo paljon etukäteen. Saimme kuitenkin työllä ja tuskalla varattua saaren pisimmän ja korkeimman zip linen eli köysiradan. Emme olleet ensimmäistä kertaa asialla, sillä kokeilimme niitä vuorotteluvapaalla Nicaraguassa ja Costa Ricassa ja senpä takia osasimme hakea isointa mahdollista. Lyhyen opastuksen ja varusteisiin pukeutumisen jälkeen Zip line-seurueemme (me, paikallinen perhe ja heidän englantilaisserkkunsa) kärrättiin jeepillä vuorelle valtavan kokoisten hedelmälepakoiden saattelemana.

Vaijeria pitkin puiden latvojen yli.

Seitsemällä vaijerilla oli yhteensä pituutta 3,5km pisimmän ollessa 800 metriä. Korkeutta maanpinnasta oli enimmillään satakunta metriä. Maisemat olivat upeita ja niitä ehti jopa katselemaankin, sillä vauhti oli leppoisaa köröttelyä. Vähän jäimme kaipailemaan Costa Rican veretseisauttavaa 80 kilometrin tuntivauhtia. Mutta hyvä näinkin, hieno kokemus oli se.

Meille auton vuokrannut Vic omisti myös Beach Shack ravintolan ja sen piti olla varsinainen gourmet-elämys, joten päätimme varata sieltä pöydän uuden vuoden kunniaksi. Tarjoilija esitteli meille illan menun ja päädyimme siihen lainkaan katsomatta varsinaista ruokalistaa. En tiedä oliko menun valinta se suurin virheemme vai noudatteleeko ravintolan taso samaa linjaa kauttaaltaan. Yli kahdenkymmenen yhteisen matkustelumme ja moninaisten ruokaelämysten joukossa kyseinen ravintola yltää kirkkaasti äklöttävyydessä top kolmoseen! Pieneksi alkupalaksi tarjottu juusto oli ihan ok, väli”ruoka” vadelmavotka ja jälkkäri olivat hyviä. Kuorrutetut alkuruokaosterit olivat aivan saatanan pahoja ja pääruoasta ainoastaan katkaravut olivat syötäviä. Kaikki lillui valkoisessa mauttomassa limakastikkeessa ja jollain kumman ilveellä olivat onnistuneet saamaan kesäkurpitsasta ja porkkanasta aivan saman makuisia! Jopa Belizen viidakossa nautitut elävät muurahaiset ja termiitit hakkasivat mennen tullen nämä herkut.

 

Joku roti valmistumassa. Alkuun vähän arvelutti hygieniahommat, kun kaveri värkkäsi noita paljain käsin ja rahasti välillä. Mutta mitään mahavaivoja ei tullut mistään katukeittiöruuista.

Tämän vuodatuksen jälkeen pitää todeta, että muutoin ruoat ovat olleet hyviä. Parasta antia ovat olleet rannan kojuista ostettu pikaruoka kuten nuudelit, kanakebab ja rotit (sooseilla täytetty leipärulla) ja tietenkin ihanan kypsät ja valmiiksi nyljetyt ananakset. Ravintoloista thaimaalainen Sawasdee ja eritoten mauritiuslaiset Pakbo ja Rib And Reef olivat erinomaisia.

Shiva.

Yksi pitkään aikaan erikoisimmista vierailemistamme kohteista oli Ganga Talao, kraaterijärvi saaren keskellä, 550 metriä meren pinnasta. Se on yksi suurimmista hindujen pyhiinvaelluskohteista Intian ulkopuolella; noin 400 000 hindua vierailee siellä helmi-maaliskuun vaihteessa. Onneksi emme sattuneet samaan aikaan. Tarina kertoo, että lähtipä kerran Shiva-jumala (muuntuja ja tuhoaja) näyttämään vaimolleen Parvatille maailman kauneimpia paikkoja. Estääkseen tulvat Shiva oli ottanut varmuuden vuoksi Ganges-joen mukaan päähänsä. Saavuttuaan Mauriukselle, Shiva epähuomiossa läikytti vedet kraateriin. Ja näin syntyi Ganga Talao.

Joku tunnistamattomaksi jäänyt hidujumala.

Pitkään jatkunut sadekin taukosi ehtiessämme paikalle ja pääsimme kiertelemään temppelialuetta lähes kuivina eikä muita turistejakaan ollut kiusaksi asti. Sumun keskellä seisovat patsaat näyttivät jopa vähän aavemaisilta.

Keskellä Ganesha, muita emme tunnistaneet.

Kaikenkaikkiaan saimme parin viikon aikana sukellettua kahdeksan kertaa. Vähän vähemmän, kuin olimme suunnitelleet. Vaan eipä se sukellus niin hienoa ollutkaan, emme jääneet kaipaamaankaan enempää. Eli sukelluksen takia tänne ei kannata tulla. Muuten Mauritius (tai ainakin Flic en Flac) vaikuttaa rauhallislta ja leppoisalta paikalta. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ruoka on hyvää. Tekemistä löytyy paljin muutakin kuin rannalla makoilu. Auringon kanssa kannattaa olla tarkkana. Normipäivänä säätiedotus kertoo uv-säteilyn olevan ’extreme’, sateella ainoastaan 8/10. Viimeisenä päivänä onnistuimme kuin onnistuimmekin polttamaan itseämme, kun aurinko oli muka pilvessä.

Toisella viikolla sykloni lähestyi Mauritiusta mutta meni onneksi ohi kohti Madagaskaria. Sääennusteissa luvatut viikon myrskyt kutistuivat muutaman päivän sateisiin.

 

Hikinen ja tungoksinen Port Louisin keskustori. Ainakin t-paidat olivat täällä liki puolta halvempia kuin Flic en Flacin turistikrääsäkaupoissa.

 

Pieni kokonainen kuorittu ananas maksaa parisen euroa.

 

Merimakkara

 

Näimme vain yhden kilpikonnan, mutta se oli sitten sitäkin isompi.

 

Cathedralissa oli komeita rotkoja ja luolia.

 

Anemone fish.

 

Kalan ja ravun yhteistalous. Kala pitää vahtia huononäköisen ravun puolesta, ja vaaran uhatessa molemmat pakenevat ravun kaivamaan koloon.

 

Jonkun sortin vapaakiduskotilo.

 

Shoppailua Port Louisissa.

Mauritius, osa 1

Ensimmäisen sukelluskurssimme suoritimme Seychelleillä vuonna 1997. Juhlavuoden kunniaksi palasimme samoille vesille, tosin 1700 kilometriä etelämmäksi Mauritiukselle. Mauritius on maailman 169. suurin valtio, 65×45 km saari (plus muutama pienempi saari) Intian valtameressä 2000 km päässä Afrikan rannikosta. Täällä on demokraattinen monipuoluejärjestelmä. Ihmiset ovat enimmäkseen hinduja, kristittyjä tai muslimeja, mutta tuntuvat elelevän sopuisasti keskenään.

Kestrel Nest. Kestrel on madagaskarintuulihaukka.

Yksikään Mauritiuksen lukuisista hotelleista ei kelvannut meille, joten päädyimme vuokraamaan asunnon Airbnbn kautta. Löysimme kohtuuhintaisen, mukavan näköisen ja kokoisen asunnon uima-altaalla aivan Flic en Flacin (pieni kylä saaren länsirannalla) keskustasta. Paikan omistajat, etelä-afrikkalaiset Darryl ja Ramsey, asuvat yläkerrassa ja meille on vuokrattu puolet alakerrasta. Toisen alakerran asunnon vuokralainen on jossain reissuillansa, joten piha ja uima-allas ovat käytännössä vain meidän käytössämme. Kauppaan ja rannalle on viiden minuutin kävelymatka, sukelluskeskukselle kymmenen.

Flic en Flacin rantaa.

Darryl ja Ramsey ovat erittäin ystävällisiä ja avuliaita ja he olivat varustaneet jääkaappimme kaikilla ensihätään tarvittavilla ruokatarvikkeilla. Heidän kauttaan saimme myös vuokrattua auton, jonka vuokraaja toi pihaan! Ennennäkemätöntä palvelua. Vuokraan kuuluu myös koiranelikko, joka aina isäntien ollessa poissa parkkeeraa meille. Mikäs siinä, mukavia rannalta pelastettuja kulkukoiria. Erityinen suosikki on Harry, joka tuleekin aina aamuisin tervehtimään, että josko nyt näiltä heruisi jotain herkkupaloja. Hyviä vahtikoiria ovat myös. Neljästä koirasta lähtee tarpeen tullen, ja välillä myös tarpeettomasti, melkoisen kova meteli.

The Dogs. Blackie, Harry, Joe and Cindy.

Mauritius on siis eri kansallisuuksien ja uskontojen sulatusuuni ja sama pätee myös ruokatarjontaan. Kiinalaista, intialaista, thaimaalaista, kreolia, eurooppalaista… Tuoreita mereneläviä ja ja hedelmiä. Yksi ravintoloiden helmistä on sokeriruokopeltojen keskellä sijaitseva Domaine Anna, missä nautimme lounaan lammen rannalla ankan ja karppien kärkkyessä herkkuja. Onneksensa eivät ehkä tajunneet, että listalla oli Pekingin ankkaa ja hiillostettua karppia. Lounaamme koostui mustekalasta, simpukoista ja jättiläiskatkaravuista.

King prawnit tujottavat syyttävästi syöjäänsä.

 

Hungry Birds.

Kaikenmaailman pikaruokakojut ovat myös hyvin edustettuina. Ensimmäinen testaamamme oli eteläisen Le Mornen rannan pakettiauto, jonka tarjoamat nuudelit paikallisen vihreän chilitahnan ja valkosipulikastikkeen kera olivat hyviä ja halpoja.

Muoviroskaa tulee hirvittävät määrät, ostipa mitä tahansa.

 

Puttin’ On The Ritz.

Alunperin suunnittelimme menevämme paikallisten omistamaan sukelluskeskukseen, mutta siellä olisi pitänyt tietää sukellusten tarkat päivät ja maksaa kaikki etukäteen. Niinpä päädyimme taas saksalaiseen sukellustehtaaseen, jonne pääsisi sukeltamaan halutessaan. Mutta juuri kun olimme lähdössä varaamaan sukelluksia, Darryl erehtyi kertomaan edellisten vuokralaistensa kehuneen pientä paikallista puljua. Vaihdoimme suunnitelmaa lennossa ja kävimme kyselemässä AJP Divingin meininkiä. Heille sopi kaikki, sukeltaisimme milloin haluaisimme ja hintakin oli halvempi. Ja sehän sopi meille.

Pieni sukelluspuoti.

Keskusta isännöi paikallinen hemmo Phillip, hänen kouluttamansa naapurinpoika Ratan ja venettä ohjastaa Phillipin isä Claude. Siinä olikin sitten koko henkilökunta. Meininki on rentoa, mutta asiallista ja ystävällismielisesti sanoen kotikutoista. Kamppeet ovat toimivat ja hyvät, mutta niitä haalitaan aamuisin sieltä sun täältä ja venekin on toiminut hyvin, mikä osittain johtunee Clauden joka-aamuisesta rassaamisesta. Sukellamme nyt ensimmäistä kertaa terästankeilla, minkä vuoksi vyölle ei tarvita kovin paljon lyijyä, vaikka onkin pitkät märkäpuvut.

Ensimmäiselle sukellukselle. Takana Ratan, Claude ja Philip.

Sukelluspaikat ovat lähellä, maksimissaan 15 minuutin venematkan päässä. Veden alla maisemat ovat komeat: jylhät ja louhikkoiset. Mureenoita (ja todella isoja sellaisia) tuntuu lymyilevän joka kolossa. Sieltä täältä löytyy mantisrapuja, vuokkokalaperheitä ja vapaakiduskotiloita (merietanoiden huonetta ja sukua). Näitä olemme viimeksi tavanneet Bunakenilla, Indonesiassa, joten jälleennäkeminen on ilahduttavaa! Muutoin sukellus on pienoinen pettymys, sillä peruskalaa on vähän ja koralleja sitäkin vähemmän. Näkyvyyskään ei ainakaan tähän asti ollut järin loistava. Toisaalta olemme sukeltaneet niin käsittämättömän hienoissa paikoissa koko uramme ajan, että vauhtisokeus saattaa hämätä. Tänään Laiskalle tuli täyteen 300 sukellusta ja huomenna Karoliina yltää samaan. (Yhden sukelluksen ero juontaa juurensa Thaimaahan 2000-luvun alkuun ja juuri ennen sukellusta rikkoutuneeseen räpylään.)

Jonkun sortin vapaakiduskotilo.

 

Honeycomb moray. Iso semmoinen.