Islanti. Taas.

Ensimmäinen reissumme Islantiin vuonna 2016 jätti jälkensä ja jo silloin aavistelimme palaavamme takaisin. Erityisesti jäi mieltä kalvamaan maan luoteiskolkka, Westfjords, jota ehdimme aiemmin vain raapaisemaan. Tällä kertaa emme lanaisikaan koko saarta. vaan keskittyisimme olennaiseen eli kuumiin lähteisiin ja lunneihin ja molempia olisi Westfjordsissa tarjolla. Asunnon olimme vuokranneet bungalo.com:sta ja nelivetomenopelin Lotuksen lentokenttätoimistosta.

Kylpy 1: Krosslaug

Lento oli Keflavikin kentällä jo aamuyhdeksältä ja suunnitelman mukaisesti olimme tien päällä jo ennen kymmentä. Auton kanssa kävi paremmin kuin hyvin. Palautussekaannuksesta johtuen saimme suuremman auton huomattavasti halvemmalla, kuin sen, jonka olimme alunperin tilanneet. Ja wifin vielä kaupan päälle. Automaattivaihteisto vaihtui manuaaliin, mutta eipä haitannut sekään.

Maasto ja auto.

Ajelimme hyvää vauhtia, mutta kiireettömästi kohti määränpäätä, pysähdellen välillä mm. ruokakaupassa, sillä majapaikkamme lähikauppa on noin 40 km:n päässä. Otimme kyytiin myös pari liftarityttöä ja hyvä, kun tarjosimme kyydin, sillä olivat jääneet bussista ja seuraava olisi mennyt vasta seuraavana päivänä. Toinen sattui myös olemaan suomalainen.

Saavuimme kohteeseen viiden maissa. Asunto oli neljän huoneiston rivitalon pääty vuoristonäkymillä. Perusasunto, peruskamoilla ja mikä parasta: tien toisella puolella meren rannalla kuumalähdekylpy! Isäntä Rögnvaldur otti meidät vastaan ja hyvin pian tuloseremonioiden jälkeen olimmekin jo pulikoimassa kuumassa, hieman leväisessä, kivillä vuoratussa kylvyssä. Ja mikä luksusta: aivan kahdestaan. Kylvyn lämpötila oli aivan ihanteellinen 38 °C, keli puolipilvinen, vuoret ja meri siellä missä pitikin, eli olosuhteet melkoisen kohdillaan.

 

Krosslaug

Kylpy 2: Hörgshlíðarlaug

Kelistä oli luvattu hieman sateista, joten päätimme ajella Westfjordsin suurimpaan kaupunkiin, Ísafjörðuriin. Matkalle osui tämän maankolkan suurin vesiputous Dynjandi ja koska sää olikin yllättäen passeli, niin otimme putoukset haltuumme samoin tein. Pari vuotta sitten ringroad-reissullamme tämänkaltaisessa paikassa olisi ollut mustanaan ihmisiä, mutta nyt siellä oli meidän lisäksemme vain pari turistia. Oikein mukavaa ja kyllä suuret, romahtavat vesimassat vetävät aina hiljaiseksi.

Dynjandi

Nälkä alkoi vaivata ja ajelimme melko suoraan Ísafjörðuriin lounaalle. Löysimme viihtyisän ravintolan ja rapsakaksi paistettu lohi oli tuoretta ja oikein maukasta. Vettä satoi melkoisesti, joten kaupungin kaduilla samoilu jäi hyvin lyhyeksi. Eipä siellä kauheasti olisikaan ollut katsomista, paitsi kalastusveneitä.

Päivän kylvyksi olimme ajatelleet majapaikasta kauimpana sijaitsevan Hörgshlíðarlaugin. Se oli kaukana myös ihan kaikesta muusta ja jopa reitiltämme, mutta kylpyynhän sitä piti taas päästä. Mutkaisen, kuoppaisen ja kapean soratien varrelta, aivan meren ääreltä, löytyi betoniallas ja pieni pukuhuone ja eikä taaskaan ketään muita! Pettymys oli pienoinen, kun pukkarin kyltissä luki: Yksityialue. Kysy lupa läheiseltä maatilalta. Siispä takaisin ja kysymään. Maatalon ovi oli auki ja ovelle koputtaessa ilmestyi rähjäinen maajussin ja 60-luvun hipin sekoitus, joka ei liikoja puhellut. Kysymykseen kylpyluvasta vastaus oli ”Jau” eli sen rattoisan jutustelutuokion perusteella päättelimme, että puljauspassit oli lunastettu.

Hörgshlíðarlaug

Allas oli siisti ja vesi kuumaa. Mereen ei oikein tohtinut sännätä, sillä rannat ovat kivisiä ja leväniljakkaita. Vesi oli eiliseen verrattuna pari astetta kuumempaa, ehkä noin 40 °C, joten lämpötila lyhensi kylpyä huomattavasti, mutta yhtä kaikki taas hieno kylpykokemus!

Helpompi tie vuorten yli.

Kylvyn lämpö luissa ja ytimissä lähdimme ajelemaan kotia kohti. Olimme katsoneet kartasta oikoreitin vuoren yli: tie F66 oli tarkoitettu vain nelivetoajoneuvoille ja sellainenhan meillä oli. Tien alkupää oli merkattu selkein kyltein, mutta siihen se jäikin. Kun katsoimme oletettua tien paikkaa, virtaavaa jokea ja korkeaa vuorta, iski uskon puute. Päätimme kuitenkin ottaa normaalin soratien tämän kovin epämääräisen kärrypolun sijaan. Hieman jäi kyllä kalvamaan, että olisimmeko kuitenkin selvinneet… Ensi kerralla sitten. Päätöksestämme johtuen ajoimme yli 100 km suunniteltua enemmän ja päivän saldoksi tuli lähes 500 km. Eihän se paljolta kuulosta, mutta nämä tiet…

 

Kylpy 3: Pollurinn

Päivästä oli lupailtu aurinkoista, joten päätimme katsastaa alueen lunnitarjonnan. Látrabjarg on Euroopan suurin lintukallio, 14 km pitkä ja korkeimmillaan 441 metriä. Se on myös Euroopan läntisin paikka, jos Azoreita ei lasketa (ja kukapa niitä laskisi). Tie sinne oli pahin tähänastisista, kapea, mutkainen, kuoppainen ja tietenkin kaiteeton, ja yleensä jommallakummalla puolella oli aina kymmenien metrien pystysuora pudotus. Kuoppia oli sen verran, että Kiinasta tilattu aktiivisuusranneke näytti automatkan jälkeen kahtatoistatuhatta askelta. Mutta kyllä näihinkin alkaa jo pikkuhiljaa tottua.

Ruokki

 

Lintuja Látrabjargissa asustaa miljoonia; suulia, kiisloja, ruokkeja ja tietenkin lunneja. Päiväsaikaan suurin osa lunneista oli merellä kalastamassa, mutta rokulipäivän viettäjiä löytyi kyllä yllin kyllin, kun vaan uskalsi kurkkia jyrkänteen reunan yli. Neljänsadan metrin pystysuora pudotus pistää kyllä varomaan askeliaan.

Lunni

Muita turisteja oli paikalla muutamia kymmeniä, mutta suuri osa ei jostain syystä tohtinut liikkua kauaksi parkkipaikalta. Nousimme muutaman kilometrin matkan jyrkänteen korkeimmalle kohdalle ja saimme syödä eväämme siellä kahdestaan kaikessa rauhassa aurinkoisessa ja lähes tyynessä kelissä. Näköala oli päätähuimaava, samoin kuin miljoonien lintujen kakan haju, joka silloin tällöin pöllähteli alempaa kalliolta.

Viiden tunnin ankaran lintujentarkkailun jälkeen tuntui siltä, että kuuma kylpy tekisi hyvää. Vain 74 kilometrin päässä Tálknafjörðurin kylän vieressä oli Pollurinn-niminen talkoilla ja lahjoitusvaroilla ylläpidetty kuuma lähde. Kolme betoniallasta, joissa yhdessä oli vähän turhan kuumaa vettä, mutta kahdessa matalammassa oikein miellyttävää 39-asteista. Tällä kertaa emme päässeet kylpemään kahdestaan. Altaassa likosi yksi paikallinen, ja kohta seuraamme liittyi myös vanhempi amerikkalainen pariskunta. Rouvan isovanhemmat olivat kotoisin Rovaniemeltä. Tämän ja paljon muutakin ehdimme kuulla kylpymme aikana. Kovia puhumaan nuo amerikkalaiset.

Pollurinn

 

Kylpy 4: Reykjafjarðarlaug

Päivän aiheeksi olimme valinneet museot. Ensimmäinen sijaitsi Selandalurissa, taas yhden möykkyisen soratien päässä. Islantilaisen naivistin, Samúel Jónssonin maatila oli vapaaehtoisvoimin restauroitu osittain ulkoilmamuseoksi. Kunnostustyöt olivat edelleen käynnissä ja näyttelyn työnjohtaja riensi kertomaan meille mistä oli kyse. Itse taiteilija oli meille tuntematon suuruus, mutta jos hänen maatilaansa näin kunnostetaan ja vaalitaan, niin jotainhan hänessä täytyy olla. Hänen veistoksensa toivat mieleen erään hyvinkin tuntemamme taiteilijan työt ja ehkäpä juuri tämä tuttuus ja paikan eristäytyneisyys tekivät ison vaikutuksen.

Samúel Jónssonin uudelleenrakennettu kotitalo.
Samúel Jónssonin veistoksia.

Lounasta söimme Bíldudalurissa: mureaa lammasta ja aimo annos fish and chipsia. Molemmat ensiluokkaisia! Ostimme vielä ravintolan yhteydessä olevasta kaupasta mainiota salmiakkisuklaata. Täällä taidetaan palvoa salmiakkia vielä paljon enemmän kuin Suomessa. Eipä tarvinne paljoa pohtia, mitä ostaa kotiinviemisiksi.

Toinen museo kuulosti enemmän kuin lupaavalta: Merihirviömuseo. Lipunmyyjä kertoi, että viimeisin havainto oli tehty Dynjandissa joskus 1800-luvulla ja paljon on tarinoita erityyppisistä monstereista. Hän totesi, että he eivät väitä, että niitä on olemassa tai tai että niitä ei ole olemassa. Jokainen saa päätellä oman totuutensa museon aineiston turvin. Näyttely oli kiinnostava, interaktiivinen ja ajatuksella ja sydämellä laadittu.

Pöö!

Päivän kylvyksi valikoitui lähistöllä sijaitseva Reykjafjarðarlaug. Siellä oli kolme kivettyä luonnon allasta ja leväinen betoniuima-allas. Vaikka luonnonpaljussa oli muutakin porukkaa, päätimme silti pulahtaa sinne. Ja kuinkas ollakaan siellä istuskeli tuttu kaveri, eli Samúel Jónssonin museon nokkamies. Pieni on Westfjords. Kylpy oli erityisen kuuma, kuumin tähänastisista, arviolta 41 °C. Jonkin aikaa hikoiltuamme uskaltauduimme/jouduimme kokeilemaan hyvin leväistä isoa allasta. Mukavasti viilensi noin 35 °C vesi jo hieman keittokinkulta tuoksahtavat kankut.

Reykjafjarðarlaug

 

Kylpy 5: Hellulaug

Perinteistä poiketen aloitimme päivän touhut kylpemällä. Tähän oli syynä lähinnä se, että noin 20 km päässä majapaikastamme sijaitseva Hellulaug tuntui olevan aina kansoitettu ja päättelimme, että keskivertoturisti haluaa kylpyyn vasta iltasella. Väärin päättelimme, sillä paikalla oli italialaispariskunta ja kolme espanjalaista heppua. Meillä kävi kuitenkin hyvä säkä tai sitten osasimme olla sopivan luotaantyöntäviä, sillä eipä aikaakaan, kun nökötimme altaassa taas keskenämme. Paikka oli tähänastisista ehdoton ykkönen: kallionkoloon muotoiltu kivirinki ja helposti puljattavaa 38 °C vettä. Viihdyimme tosi pitkään auringon porottaessa kirkkaan siniseltä taivaalta. Autuasta! Vasta ollessamme pukeutumassa ilmestyi paikalle seuraava kylpijäpari.

Hellulaug

Auton ikkunat huurussa ajelimme Rauðasandurin hiekkarannalle. Rauðasandur tarkoittaa suomeksi punaista hiekkaa. Ja sitähän siellä riitti, kuten myös mustaa ja keltaista, kymmenen kilometrin pituudelta. Leveyttäkin löytyi parhaimmillaan satoja metrejä. Muita turisteja ei täälläkään montaa näkynyt.

Linnut 2 – tiirojen kosto.

Ensimmäisestä paikasta emme koskaan päässeet hiekalle asti moninaisten vesiesteiden vuoksi. Osuimme kuitenkin kävelemään tiirojen pesimäalueen poikki ja sen saimme tuntea terävinä nokkaisuina pääkopissamme. Tuli elävästi mieleen eräs kauhuelokuva 60-luvulta… Toinen yritys kohti rantaa onnistui siinä mielessä hyvin, että pääsimme ihastelemaan silmänkantamattomiin riittävää hiekkaa. Merelle asti emme kuitenkaan päässeet jälleen vesiesteiden vuoksi. Nautimme termarikaffet rantatöyrään suojissa. Myös rannan toiseen päähän vei tie ja päätimme tsekata myös sen suunnan. Nyt onnisti: pääsimme vihdoin ihastelemaan meren tyrskyjä. Upeaa hiekkarantaa silmän kantamattomiin ja vilpoisen kelin vuoksi ei todellakaan pelkoa aurinkoa palvovista rantaturisteista.

Tie Rauðasanduriin oli luku sinänsä. Samanlainen kuin Látrabjargiin, mutta vielä monta kertaa jyrkempi. Eikä kulkemista helpottanut yhtään jyrkimmässä kohdassa työtään tekevä kaivinkone.

 

Kylpy 6: Kylpy omalla terassilla – Sandgerdi

Autoilupäivä eli ajelimme kohti etelää lähemmäksi asutusta ja lentokenttää. Poikkeilimme välillä lähinnä huoltoasemille nauttimaan paikallista herkkua, hodareita. Niimpä! Jostain syystä hot dogit ovat kovin islantilainen juttu ja huoltsikkaherkku. Matkalla tarttui mukaan villasukat ja salmiakkia eri muodoissa.

Olimme varanneet asunnon Sandgerdistä, lentokentän lähistöltä ja meidät majoitti puolalaissyntyinen, hyväntuulinen Jolanta. Uudenkiiltävä asunto omalla terassikylvyllä. Tylsin kylpy tähänastisista, mutta eipä silti ole vaikea arvata, missä suurin osa iltaa kuluu…

Ajelimme illalliselle läheiseen Keflavikin kylään, Kaffi Duus ravintolaan. Söimme molemmat merikrottia, pienellä hummerin pyrstöllä ja katkaravuilla. Merikrotti, tuo ”köyhän miehen hummeri” oli uusi tuttavuus ja annos oli kaiken kaikkiaan erinomainen, reissun paras ruoka.

Terassipaljun lämpötilan säätö vaati hieman keskittymistä, mutta kun saimme sen kohdilleen, kylvimme itsemme rusinoiksi.

 

Viimeinen päivä – ei kylpyä

Viimeisenä päivänä on aina vaikea keksiä ajankulua, kun auto pitää palauttaa tiettyyn aikaan ja tasainen tihkusade myös pistää miettimään, että tohtiiko kotiinmenovaatteita kastella ihan tyystin. Ratkaisuksi kelpasi museo ja runsaahkosta valikoimasta päädyimme islandic Rock and Roll museoon. Yksi vaihtoehto ja varmaankin äärimmäisen mielenkiintoinen olisi ollut suolakalamuseo…

Puolenpäivän aikoihin ei museossa vielä ollut ruuhkaa.

Museossa käsiteltiin Islannin rokin historia ihan mielenkiintoisesti ja yllättävää kyllä pari muutakin tuttua löytyi kuin Björk. Tärkein asia, jonka täällä opimme, oli että punk on islanniksi pönk.

Lounaaksi fiskur o franskar Grindavikissä ja kentälle odottelemaan lähtöä. Luultavasti vielä joskus takaisin.

(Yritämme laittaa näkösälle piakkoin lisää kuvia.)

Islanti

Outo maa, jossa puhutaan hassua kieltä. Tulivuoria, jäätiköitä ja kuumia lähteitä. Ja pankkikriisi. Tämän verran suunnilleen tiesimme Islannista, kun lähdimme kiertämään sitä autolla.

Ajatuksena oli kiertää saari 1339 km pitkää valtatie ykköstä, eli ns. Ring roadia pitkin; sen tarkempaa suunnitelmaa meillä ei ollut. Majapaikkojakaan ei ollut tarvetta varata etukäteen, sillä olimme vuokranneet Happy Campersiltä pienen matkailuauton. Ei siis paineita sen suhteen, missä saisi päänsä pielukselle painettua. Pielus kun matkusti samassa kyydissä.

 

Päivä 1: Keflavik – Vik

Lentomme oli ensimmäisenä päivänä jo aamusta Keflavikissa, joten ennen puoltapäivää olimme hyvässä vauhdissa kiertämässä saarta vastapäivään. Tämänkin opimme: Keflavik on myös kaupunki, eikä vain lentokenttä. Katsastimme kolme vesiputousta sekä lukuisia lampaita ja islanninhevosia. Sää oli erittäin vaihteleva, mutta pääosin pilvinen ja kylmähkö.

Ensimmäinen miljoonista vesiputouksista. Taisi olla jopa Islannin korkein.
Ensimmäinen miljoonista vesiputouksista. Taisi olla jopa Islannin korkein.

Autonvuokraushepun vihjeen mukaan päädyimme Thagilin leirintäalueelle vanhaan tulivuorenkraateriin, melko lähelle surullisen kuuluisaa Eyjaflallajökulia. Sateen tihutellessa matkailuauton hyvät puolet tulivat heti esiin. Ei tarvinnut kastua telttaa kasatessa ja ruoanlaittokin sisätiloissa oli aivan luksusta, joskin vaati vähän enemmän miettimistä ja säätämistä kuin normaalisti.

Thagillin leirintäalue vanhassa tulivuoren kraaterissa.
Thagillin leirintäalue vanhassa tulivuoren kraaterissa.

 

Päivä 2: Vik-Höfn

Aamun valjetessa kraaterissa olikin jo hieman parempi keli ja pystyimme nauttimaan aamiaisen auton ulkopuolella. Ring roadilla on melko paljon liftareita. Mekin saimme matkaamme yhden, joka tuli huoltoasemalla kyytiä kyselemään. Einari (nimi muutettu) oli matkalla hotellin ravintolaan kesätöihin. Kaikille Päivävuorossa-sarjan (mainion islantilaisen Yövuorossa-sarjan jatko-osa) ystäville saattaisi tulla mieleen hotellin kokkina työskennellyt ja paistinpannun kanssa hutkinut Daniel.

Joutsenia näkyi paikoitellen monikymmenpäisiä parvia.
Joutsenia näkyi paikoitellen monikymmenpäisiä parvia.

Äkkilähdön saimme hysteerisen turistisesta Skaftafellin kansallispuistosta aivan Vattnajökulin vierestä. Vaivalla löysimme parkkipaikan vain todetaksemme, että tämmöiset ihmismassa eivät ole meitä varten ja onhan noita jäätiköitä nähty ennenkin. Karkuun! Illalla kokeilimme ensimmäistä kertaa kuumaa lähdettä. Pellonreunalta löytyi muutama betoniallas, missä pystyi lämmittelemään päivän vilut pois. Majoituimme Höfnin keskustan leirintäalueelle. Perusleirintää.

Valaanlihan lisäksi islantilaisten perusruokaa ovat hotdogit. Näitä saa joka huoltoasemalta ja kioskilta.
Valaanlihan lisäksi islantilaisten perusruokaa ovat hotdogit. Näitä saa joka huoltoasemalta ja kioskilta.

 

Päivä 3: Höfn – Vopnafjördur

Matka oli alkanut melko vauhdikkaasti ja pian olimmekin jo Islannin itäisessä osassa. Pysähtelimme eri kaupungeissa ja luontokohteissa ja ostimme juustoa maatilalta. Vattnajökulin jälkeen tiet hiljenivät huomattavasti turisteista. Mikään leirintäalue ei oikein vakuuttanut ja niinpä vain ajelimme eteenpäin. Kartalta sattui silmään hassunniminen kylä, Vopnafjördur, ja sinne näytti menevän mukava oikaisureitti. Siis sinne. Ei ole varmaa, olisimmeko valinneet jokin toisen paikan, jos olisimme tienneet reitistä enemmän. Melko jännittävä oli nimittäin vuorten ylitys täydellisessä sumussa mutkaisella ja osittain yksikaistaisella hiekkatiellä. Näkyvyys oli pahimillaan kolme metriä ja jyrkkyyttä enimmillään 14%. Kuka niitä kaiteita olisi kaivannutkaan… Lunta sentään oli vain teiden sivussa.

Kumpi lie parempi: että näkee kuinka syvä putous tien vieressä on, vai että ei näe?
Kumpi lie parempi: että näkee kuinka syvä putous tien vieressä on, vai että ei näe?

Päästyämme Vopnafjörduriin meidät kohtasi melko omituinen näky: kadunvarret olivat täynnä eriväriaiheisia nukkeasetelmia. Oli oranssia, sinistä, vihreää… Ihmisiä ei juuri näkynyt, joten tunnelma oli suht aavemainen. Löysimme mukavanoloisen leirintäalueen, jossa sentään oli pari turistia. Lipunmyyjä saapui iltasella ja saimme kuulla, että asetelmat liittyvät viisipäiväisen kaupunkifestivaalin eri kaupungienosien väliseen kilpailuun. Parhaat kuvaelmat voittaisivat. Vihreä oli suosikkimme.

Hämmentävä kuvaelma autiossa kaupungissa. Go Greens!
Hämmentävä kuvaelma autiossa kaupungissa. Go Greens!

Päivä 4: Vopnafjordur – Reykjahlid

Aamu valkeni usvattomana ja kas, leiripaikalta olikin meri-ja vuoristonäkymät! Neljännen päivän vietimme kokonaan tutustuten Myvatnin luonnonpuiston ihmeisiin. Aloitimme Dimmuborgisin laavatötteröillä ja jatkoimme lukuisten kraatereiden pällistelemisen kautta Kraflaan. Kraflassa kiipesimme tuliperäiselle vuorelle ja lopuksi katsastimme Vitin kraaterijärven.

Dimmuborgir, mustat kaupungit.
Dimmuborgir, mustat kaupungit.

Esimerkillisen turistipäivän jälkeen köllähdimme tyytyväisinä nuudeliateriat vatsassa camperin pedille.

Leirhnjúkur. Täälläkin maa höyryää ja haisee pierulle.
Leirhnjúkur. Täälläkin maa höyryää ja haisee pierulle.

Päivä 5: Reykjahlid – Blönduos

Olimme jo päätelleet, että keskivertoturistit eivät aamulla ensimmäiseksi lähde kylpemään ja oikeassa olimme. Saimme kylpeä Myvatnin isossa kylpylässä aluksi jopa aivan kahdestaan. Paikka oli kuin Reykjavikin Blue Lagoon, mutta pienempi, hiljaisempi ja halvempi.

Liukkaanoloinen sininen vesi kuulemma on hyväksi iholle.
Liukkaanoloinen sininen vesi kuulemma on hyväksi iholle.

Pari tuntia liottuamme oli aika sotkea itsemme kiehuvilla mutakentillä. Jokin looginen järjestys se olla pitää. Karistimme Myvatnin mudat kengistämme (kirjaimellisesti) ja ajelimme Akureyriin, joka on Islannin toiseksi suurin kaupunki. Viehättävä kaupunki ja kohtuullisen hyvää pizzaa. Keksimme geokatköilyn hienouden ja haimme niitä kaksi. Homman etuna on, että kätköt on yleensä piilotettu sellaisiin hienoihin paikkoihin, joihin ei tavallisesti eksyisi.

 

Illaksi päädyimme Blönduosiin katsomaan Ranska-Islanti futismatsia padista camperin takaosastossa. Eihän se Islanti voittanut. Ja yhteyskin pätki.

 

Päivä 6: Blönduos – Drangsnes

Perusajelua, geokatköjä ja kirkkoja. Lisää lampaita, hevosia ja suuret määrät taivaanvuohia. Holmavikissa lounastimme ja Laiska tilasi rehvakkaasti valasta. Hieman ihmettelimme, kun kaikki muut saivat ruokaa ja aivan täysi ravintola oli kohta tyhjä ja vain me istuimme suut kuivina. Vihdoin ja useiden tiedustelujen jälkeen selvisi, että keittiö oli hukannut tilauslappumme. Halpaa valasta siitä tuli – puoleen hintaan. Valaanliha oli rakenteeltaan ikäänkuin jämerää maksaa ja maistui aluksi erikoiselta, mutta hyvinhän se upposi, kunhan siihen ensin tottui.

Melkoisen tummaa on valaanliha.
Melkoisen tummaa on valaanliha.

Illalla yritimme vielä bongata lunneja, mutta ne kaikki olivat lähisaarella eli haaveeksi jäi. Onneksi matkan alussa näimme muutamia eli ei ihan lunniton reissu.

Holmavikin kaupunki geokätköltä nähtynä.
Holmavikin kaupunki geokätköltä nähtynä.

Kylmä ja tuulinen ilta camperin takaboksissa Drangsnesissa värjötellen.

 

Päivä 7: Drangsnes – Brautartnga

“Aikainen kylpijä tyhjät kuumat altaat nappaa.” Ei ehkä ihan perinteinen sanalasku, mutta niin totta! Aivan Drangsnesin kylän keskustassa (100 asukasta) meren äärellä oli kolme erilämpöistä kuumaa allasta. Hinnankin sai päättää itse ja maksaa laatikkoon. Kylmän yön jalkeen kuuma kylpy auringonpaisteessaa tuntui taivaalliselta!

Välillä ajoimme kilpaa lammasperheiden kanssa.
Välillä ajoimme kilpaa lammasperheiden kanssa.

Luut lämpöisinä päätimme palata Holmavikiin ja vierailla reissun ensimmäisessä museossa. Westfjordsin alue on erityisen noita-, tonttu- ja maahisrikasta aluetta eli Noituusmuseo on aivan paikallaan. Museossa esiteltiin kaikenkattavasti erilaisten loitsujen kaavat ja ketkä kaikki oli poltettu roviolla noituudesta syytettynä. Tavallisesti taikoihin tarvittiin neitsyen hiuksia ja korpin verta. Isoimman vaikutuksen teki kuitenkin necropants, joiden avulla raha ei koskaan loppuisi. Tämän taian tekeminen onkin sitten hieman hankalampaa: ensin pitää pyytää joltain mieheltä, että hänen kuoltuaan saa hänen ihonsa kuoria navan alapuolelta varpaisiin asti ja yhtenä kappaleena. No siinä on sitten ne housut. Ja kun ne vetää jalkaansa ja tunkee köyhältä leskeltä varastetun kolikon kivespussiin, niin sieltä ei raha lopu enää koskaan.

Necropantsit olivat vähän liian hurjat, joten tässä perinteinen kuolleistamanaaminen.
Necropantsit olivat vähän liian hurjat, joten tässä perinteinen kuolleistamanaaminen.

Yöpaikaksi valitsimme taas seudun syrjäisimmän leirintäalueen. Tuo valintaperuste on yleensä ollut toimiva, mutta varsinkin tänään se osui nappiin. Oli nimittäin niin rauhallinen paikka, että saimme olla siellä kahdestaan. Paikallinen kylätalo kuumalla uima-altaalla varustettuna ja sen piha toimi sivutoimisesti myös leirintäalueena. Ainoat muut ihmiset olivat muutama pikaisella iltauinnilla käynyt kyläläinen. Olihan siinä taas turistilla ihmettelemistä autiossa 39 asteisessa uima-altaassa polskiessa.

Outo valoilmiö.
Outo valoilmiö.

Jo pari päivää oli ollut vähän kuivemmat kelit, mutta nyt meno äityi todella hurjaksi. Pilvet häipyivät lähes kokonaan, ja saatoimme istuskella koko illan auringonpaisteessa. Edes sankat pikkukärpäsparvet eivät häirinneet tätä autuutta.

Iltakylpy.
Iltakylpy.

 

Päivä 8: Brautartnga – Strandakirkja

Aamulla ennen lähtöä oli uima-allas testattava vielä kerran, täällä kertaa kirkkaassa auringonpaisteessa ja lähes 20 asteen lämmössä.
Päivä oli perusturistipäivä. Teimme Golden Circlen, Islannin suosituimman turistikierroksen. Eli Thingvellingin kansallispuisto, Haukadalurin geoterminen alue ja Gullfoss-vesiputous.

Thingvellir.
Thingvellir.

 

Itse Geysir on nykyään rauhallinen, mutta Strokkur pussauttelee vettä kahdeksan minuutin välein. Joku muukin on tullut katsomaan tuota ihmettä.
Itse Geysir on nykyään rauhallinen, mutta Strokkur pussauttelee vettä kahdeksan minuutin välein. Joku muukin on tullut katsomaan tuota ihmettä.

 

Gullfoss. Matkamme suurin vesiputous.
Gullfoss. Matkamme suurin vesiputous.

Yöpaikaksi valitsimme taas taas mahdollisimman syrjäisen leirintäalueen Strandakirkjassa. Sen lisäksi, että alue oli mukava ja viihtyisä, se oli myös ilmainen. Melko outoa. Suihkusta sentään veloittivat.

 

Päivä 9: Strandakirkja – Keflavik

Aamulla ajelimme muutamien geokätköjen kautta hellesäässä Reykjavikiin. 8 km kävelyä, pari sushi-rullaa paikallisessa baarissa ja myöhemmin fish&chipsit ulkogrilliltä.

Laugarvegur, Reykjavikin pääostoskatu.
Laugarvegur, Reykjavikin pääostoskatu.

Neljän aikoihin palautimme auton Keflavikiin ja saimme kyydin lentokentälle. Koneemme lähtisi vasta yhdeltä yöllä. Suunnittelimme kirjoittavamme blogin loppuun lentokentän ravintolassa, mutta eihän siellä ennen turvatarkaststa ollut kuin yksi umpitäysi kahvio. Onneksi ilma oli edelleen lämmin ja aurinkoinen, joten makoilimme kolme tuntia lentokentän edessä nurmikolla juoden muutaman paikallisen ykkösoluen ja kirjoitellen ahkerasti. (Kaikki mahdolliset kirjoitus- ja asiavirheet ovat olosuhteiden ja äärimmäisen hankalalukuisen kielen syytä.)

Suuri osa Islannin silloista on yksikaistaisia. Etuajo-oikeus on ensiksi ehtivällä.
Suuri osa Islannin silloista on yksikaistaisia. Etuajo-oikeus on ensiksi ehtivällä.

2576 kilometriä myöhemmin. Hieno maa, hieno reissu. Päällimmäisinä jäivät mieleen tulivuoret, kuumat lähteet ja jäätiköt. Ja äärimmäisen ystävälliset ihmiset. Jotka puhuvat hassua kieltä.