Kilkenny – Dublin

Auto piti palauttaa Dublinin lentokentälle ja paahdoimme sinne suoraan moottoritietä. Onneksi olimme ottaneet kaiken kattavan vakuutuksen, sillä vasen eturengas oli saanut mukavan kokoisen palkeenkielen rotvallin reunaan törmätessään. Oikealla puolella istuessa auton ulkomittojen hahmottaminen onkin nimittäin yllättävän hankalaa…

Otimme bussin terminaali 1:stä Dublinin keskustaan ja jäimme pois Temple Barin alueella, mistä oli lyhyt kävelymatka Temple Bar Hotelliin. Olimme onnekkaita, tarjosivat meille jostain syystä suuremman huoneen samaan hintaan.

Temple Barissa riittää turisteja.

Hotellimme oli keskelä Dublinin turistisinta aluetta. Sen huomasi heti jo siitä, että elävää musiikkia oli tarjolla keskellä päivää melkein joka baarissa. Dublinissa pitää tietenkin (kai) tutustua Guinnesiin panimoon, joten sinne mekin suuntasimme. Aikalailla samat tarinat siellä kerrottiin kun Smithwick’sillä, mutta Guinness oli paljon suurempi, siellä oli enemmän turisteja ja hysteerinen meno. No tulipahan käytyä.

”A woman needs a man like a fish needs a bicycle”. Pyöräilevä kala Guinessin mainontaa esittelevältä osastolta.

Takaisin keskustaan kävelimme Dublinin linnan kautta, mutta nälkä oli jo niin valtava, ettei linnan koluaminen jaksanut kiinnostaa. Näitähän on jo nähty.

Terassikelit.

Olimme silloin tällöin törmänneet sanaan boxty ravintoloiden ruokatarjontaa tutkiessamme. Googlattuamme opimme, että boxty on irlantilainen perunaruoka, se voidaan tehdä keittämällä gnoggien tapaan, uunissa paistamalla, tai paistinpannulla letuksi. Hotellimme vierestä löytyi Gallagher’s Boxty House -ravintola, joten pitihän tuotakin kokeilla. Söimme kana- ja lihatäytteiset lettuboxtyt. Hyvää oli, mutta ei tuo kauheasti eronnut normaaliletusta.

Boxty.

Viimeisenä päivänä kävimme pikaisesti pyörähtämässä parissa ostoskeskuksessa, mutta muuten unohdimme turistihommat kokonaan. Miellyttävä uusi tuttavuus oli Irlanti. Tännehän voisi tulla joskus uudestaankin, paljon jäi vielä näkemättä.

Irish rock’n roll -museo vaikutti ensin mielenkiintoiselta, mutta paljastui nettisivujensa perusteella hömpäksi. Emme käyneet.

 

Cobh – Kilkenny

Ajelimme aamusella pikkuteitä Kilkennyyn ja vaikka olimme ihan ajoissa liikenteessä, kaupunki oli aivan täyteen ahdettu ja parkkipaikan saaminen oli tuskaista. Kilkenny on yksi Irlannin suosituimpia turistikaupunkeja ja sen todella huomasi.

Kilkennyn linnan taidemuseosiipi.

Pitkähkön pyörimisen jälkeen löysimme autolle paikan kaupungin laitamilta ja pääsimme tutustumaan Kilkennyn linnaan. Linna oli kovin erilainen verrattuna edellisiin näkemiimme, sillä tämä oli alkuperäisten tornien päälle ja väleihin rakennettu kartano, joka oli restauroitu 1800-luvun loistoonsa. Kovin samantyylistä kuin tv-sarjassa Downton Abbey. Tutustuimme myös 1710 perustetun Smithwick’sin (w:tä ei lausuta) vanhaan panimoon. Sekään ei ole enää perheyritys, vaan Guinness osti sen jo 1960-luvulla.

Kilkenny ja Smithwick’s Experience.

Yöpaikaksi olimme löytäneet Airbnb:stä  varsin erikoisen vaihtoehdon: yksityisen talon pihan perällä olevan puumajan. Hieno paikka ja aivan pöpelikössä, vaikka kaupungin keskustaan oli matkaa vain kilometri. Talon koirat Tinker ja Mush toimivat isäntinä, sillä majan avain oli jätetty jemma-nimiseen piilopaikkaan ja isäntäpariskuntaa emme koskaan ehtineet tapaamaan.

Majamme ja ulkokylpyhuone.
Katutaidetta.
Kilkennyn linnan lastenhuoneen pelottavat asukit.
Kilkenny Castle.

Ballyferriter – Cobh

Kärtsäsimme jälleen omat aamiaispekonimme ja puoli yhdeksän maissa olimme tien päällä. Poikkesimme Killarneyn linnassa ja turisteja oli taas aivan riittävästi. Killarney on jollain nettisivustolla mainittu kelttihuvipuistoksi ja siltähän tuo vähän vaikuttikin. Maltoimme kuitenkin kierrellä keskustan lukuisissa turistikaupoissa ja mukaan tarttui mm. tinapilli soitto-ohjeineen. Siitä onkin sitten paljon iloa (myös naapureille) talven pimeisiin iltoihin…

Killarneyn linna.

Varsin viehättävä linna löytyi Mallown keskustasta. Viehättävän siitä teki myös se, että meidän lisäksemme siellä oli neljä muuta ihmistä. Linnoja olisi matkan varrella ollut vielä useita lisää, mutta jossain se menee raja turistinkin linnakiinnostuksella. Siispä ajelimme suorinta ja nopeinta moottoritietä Cobhiin.

Mallown linnan uudempi rakennus ja valtaistuin.

Cobh on pieni merenrantakaupunki Corkin satamassa, joka on muutan maailman toiseksi suurin luonnonsatama. Aivan ensimmäiseksi huomio kiinnittyi valtavaan katedraaliin. Eikö pienempikin olisi riittänyt tämän kokoiselle kyläpahaselle. Seuraavaksi huomasimme ajelevamme alas hillittömän jyrkkää katua. Jyrkkyysaste toi elävästi mieleen La Pazin kadut ja näin ollen Cobh poikkesi maisemiltaan kaikista tähän asti näkemistämme kaupungeista. Ilta oli sään puolesta mitä mainioin ja majoittumisen jälkeen nautimme rantapuiston tunnelmasta. Hotellirakennuksen kuuluisin asukas kautta aikain on muuten Napoleon. Hän vieraili usein talossa, sillä hänen lääkärinsä asui siinä.

Melko ison kirkon ovat tänne rakentaneet. St Colman’s Cathedral.

Aamiaisella saimme vihdoin maistaa black puddingia! Se on irlantilainen versio mustasta makkarasta; hieman kuivempaa ja ryynisempää, mutta oikein hyvää. Samaa makkaraa tehdään white puddingina, ilman verta siis ja ihan ok oli sekin.

Full irish breakfast.

Päätimme, että yksi päivän ilman autoilua olisi paikallaan, varsinkin kun keli oli niin hieno ja Cobh kivan tuntuinen pikkukaupunki.

Cobh. Kohtuulliset korkeuserot.

Cobhin vanha nimi oli Queenstown. Titanic poimi täältä kyytiin viimeiset 123 matkustajaa ennen Atlantin ylitystä. Queenstownissa on jäljellä Titanicin alkuperäinen terminaali ja matkustajalaituri, mistä nuo viimeiset onnekkaat lähtivät matkaan. Onnekkaat siksi, että oli ihan tavattoman hienoa päästä maailman suurimman ja upeimman laivan kyytiin. Ja eipähän tuo ihan ilmaistakaan ollut. Tapahtuman ympärille oli turisteille suunniteltu Titanic Experience eli museoon yhdistetty interaktiivinen tapahtumien kulku. Saimme siis käsiimme laivaannousukortit, missä oli oikeiden laivaan astuneiden nimet; lopussa saisimme tietää miten “meille” kävi. Kierros oli yllättävän hyvä ja muistutti vuoden 1912 hyytävistä tapahtumista. Nora Murphy 31, saved; Thomas Kilgannon, 22, lost.

Nora ja Thomas odottavat malttamattomina laivaan pääsyä.
Laituri, josta matkustajat nousivat veneeseen, joka kuljetti heidät taustalla olevan saaren taakse ankkuroituun Titaniciin.

 

 

Westport – Ballyferriter

Aamu valkeni surkean tasaisen harmaana. Pääsimme kuitenkin liikenteeseen suunnitellusti ennen seitsemää. Vettä tuli kuin aisaa ja tuuli oli melkoinen. Totesimme, että on aivan sama mihin aikaan saapuisimme Moherille ja niinpä pysähtelimme aina, kun sade ja tuuli antoivat edes vähän armoa.

Linna jossain matkan varrella.

Sade ei tauonnut kokonaan missään vaiheessa ja tuuli vaan yltyi mitä lähemmäksi rannikkoa tulimme. Moherin parkkipaikalla meinasi tulla uskon puute, kun tuuli heilutti autoa ja sade roimuutti. Mutta eipähän auttanut, vaan lähdimme puskemaan tuulta päin kohti jyrkännettä. Keli oli suoraan sanoen karmea. Se vastasi pahemmanlaatuista suomalaista syysmyrskyä ja tuulikaatoja olisi tullut roppakaupalla, jos vaan olisi ollut puita. Hyvin lyhyeksi jäi kallioiden ihastelu, sillä silmiäkin oli vaikea pitää auki, kun sade sattui silmämuniin.

Cliffs of Moher.

Erittäin pitkän ajelun jälkeen saavuimme yöpymispaikkaamme keskelle Dinglen niemimaata. Tig Bhric-majatalon naapurissa oli samanniminen baari ja pienpanimo. Hieno paikka, mitä nyt sateelta pystyimme ymmärtämään. Majoituimme vienohkosti viemäriltä tuoksahtavaan huoneeseenne ja koska pubissa ei ollut ruokatarjoilua, ajelimme läheiseen Ballyferriterin kylään fish and chipseille.

Ballyferriterissä on parisataa asukasta, joista 75% puhuu päivittäin iiriä. Melko paljon siihen nähden, että kaikista irlantilaisista vain 5% puhuu sitä. Mistä tulikin mieleen; kaikki liikennemerkit täällä ovat kaksikielisiä, iiri ensin.

Tig Bhricin irkkujamit.

Illalla pubi oli täyteen ammuttu irkkumusiikin ystäviä ja saimme kuulla kymmenhenkisen pumpun menevää poljentoa. Meno oli vielä kova, kun vetäydyimme nukkumaan noin kahden metrin kotimatkan pubin ovelta omalle ovelle.

Aamiaista.

Seuraavana aamuna paistoi taas aurinko! Jipii! Aamiaista ei tarjoiltu meille valmiiksi, vaan saimme käristää omat pekonimme talon tarjoamista antimista. Edellisen päivän ajomatkat olivat olleet sen verran kuluttavia, että päätimme ajelun suhteen ottaa suht rennosti ja tutkailla Dinglen niemimaata rauhallisessa tahdissa. Kilometrejä ei kertynyt paljoa, mutta poikkesimme miltei jokaisessa turistiträpissä ja siinäkin hommassa päivä kului sujuvasti.

Fairy fort. Eli rautakauden aikainen ympyränmuotoinen rakennelma, joka suojeli pahalta ja jossa harrastettiin keiju- ja druidijuttuja. Tätä linnoitusta vahti ruskea naski.

Nautimme kovin merellisen (katkiksia, tonnikalaa, kampasimpukoita ja erilaisia kaloja) myöhäisen lounaan ruuhkaisessa Dinglen pikkukaupungissa. Tällä reissulla on syöty lähinnä vain kalaa ja muita meren eläviä. Ai niin ja kerran ankkaa ja lammasta. Illalla kotipubissa olisi soittanut paikallinen ukuleleharrastelijaorkesteri, mutta eipä oikein jaksattanut.

Dingle.
Irlannin pääsaaren läntisin kohta.

Buncrana – Westport

Aamiaisella kävi ilmi, että olimme selkeästi St. Columbs Housen nuorimmat asiakkaat, eikä mekään enää ihan nuoria olla… Talo tarjosi koko kattauksen tuhtia irlantilaista aamiaista, tuoreilla mansikoilla ja mustikoilla höystettynä. Vain black pudding jäi puuttumaan.

Lähdimme melko myöhään tien päälle ja päivä kului hiljakseen kärriteitä ajellen ja pysähdellen aina, kun jokin paikka tuntui kiinnostavalta. Ilman sävy oli jo pikkuhiljaa muuttumassa tuuliseksi ja sadetta ropsahteli silloin tällöin.

Märkiä lampaita jossain matkan varrella.

Majapaikaksi pariksi seuraavaksi yöksi olimme valinneet Westportista Quay West B&B:n, joka oli kilometrin päässä kaupungin pääkadusta. Irlanti tuntuu olevan täynnä toinen toistaan idyllisempiä ja eloisia pikkukaupunkeja ja Westport (n. 6000 asukasta) on yksi niistä. Jokaisessa parinsadan asukkaan kylässäkin on vähintään kolme baaria ja yksi hotelli. Ja vaikka nyt on turistikausi ja joka paikka on sullottu täyteen, niin täytyyhän noiden kuppiloiden pärjätä talvenkin yli. Ehkäpä tämä on juuri sitä sosiaalisuuteen perustuvaa alkoholikulttuuria, millä pidetään pikkukylät vilkkaina ja pubit elossa.

Tärähtänyt kuva lapsiorkesterista. Täällä pelimannit tuntuvat soittelevan keskenään piirissä ikäänkuin toisilleen, eikä niinkään yleisölle.

Westportissa oli iltasella tarjolla elävää irkkumusaa melkein joka kuppilassa. Perinteisellä musiikilla vedettiin. Mukavaa kitkutustahan se on, vaikka jossain vaiheessa alkoi jo kaipaamaan esim. Poguesin räyhäkkyyttä. Illan parasta antia oli parin lapsosen esittämä perinteinen luutatanssi. Siis Irish Stepiä luudan ympärillä. Pitäisköhän kotona alkaa treenaamaan, kun nuo steppikengätkin vaan turhaan pölyyntyy kaapissa. Ja tulishan siinä luudallekin käyttöä.

Hirmu vaikeaa on saada pimeässä pubissa terävää kuvaa steppaavista teineistä.

Aamiaisella saimme tutustua kunnon irlantilaiseen puheenparteen, kun jutustimme irlantilaisten turistien kanssa ja eikähän siitä millään meinannut tolkkua saada. Sen verran kuitenkin ymmärsimme, että englantia se oli, eikä iiriä. Ja aamiaiseksi taas kunnon tysevä satsi irkkuaamiaista, joka on kovin lähellä englantilaista serkkuaan.

Järviä on paljon, mutta eipä näy rannoilla kesämökkejä.

Päivän kulutimme totutusti pikkuteitä ajellessa ja lukuisia linnoja ja luostareita bongaillen. Sadekuurot siivittivät päivää, mutta välillä paistoi aurinkokin eli ilmeisesti melko tyypillinen irlantilainen keli.

Kylemore Abbey. Opastetulle kierrokselle emme malttaneet lähteä, mutta ostimme kuitenkin matkamuistomyymälästä pullollisen nunnien tekemää Irish Creamia.

Irlantilaiset ovat tosi ystävällistä kansaa. Edes pahimmissa turistihässäköissä hymy ei hyydy ja palvelu on luontaisen innostunutta. Myös tavallisen kadun tallaajan kanssa päätyy helposti juttusille. Eri asia on, että ymmärtääkö mitään mistään vai onko ihan vaan “smiling politely”.

Paikallinen poliisi onkin nimeltään Garda.

Illalla jätimme livemusiikit väliin, kun aamulla oli tarkoitus lähteä ennen seitsemää ajelemaan Cliffs of Moherille. Moherin jyrkät kallioseinämät ovat ehkä Irlannin suosituin turistinähtävyys ja ruuhkien välttämiseksi kannattaisi olla ajoissa mestoilla.

Täälläkin osataan maalata taloja. Suomalaisen julkisivulautakunnan jäsen saisi varmaan täällä slaagin.

 

Aughnanure Castle.

Belfast – Buncrana

Hotellin aamiaishuone oli ääriään myöten täynnä japanilaisia, eli lähdimme koittamaan onneamme muualta. Vierestä löytyikin juuri auennut pubi, mistä saimme murua rinnan alle. Ja sitten kohti Giant’s Causewayta.

Giant’s Causeway on laaja basalttikivimuodostuma meren äärellä, maailmanperintökohde ja turistimäärät sen mukaiset. Olimme kuitenkin sen verran ajoissa mestoilla, että parkkipaikka löytyi helposti ja tungos ei ollut aivan mahdoton. Paikan hienoutta on turha alkaa selittelemään; toivottavasti kuvat kertovat enemmän. Sää oli melko erikoinen eli normaalin irlantilaisen sään vastakohta, siis aurinkoista ja lämmintä tällä kertaa. Normaalioloissa on kuulemma Irlannin tuulisin paikka, mutta nyt oli melkein täysin tyyntä.

Giant’s Causewayn vieressä on Bushmills-nimnen pikkukaupunki, jossa kuulemma tehdään jotain viskiä maailman vanhimmassa tislaamossa. Meitä kiinnosti kuitenkin enemmän ruoka. Flash in the Pan mainosti fish&chipsinsä olevan ”award winning”. Tiedä sitten missä kilpailuissa, mutta eipä tuo kummoista ollut. Ja pienemmätkin annokset olisivat lounaaksi riittäneet. Jälkeenpäin kaupungilla huomasimme ainakin kahden muunkin fish&chips-paikan mainostavan itseään palkintoja voittaneena,

Award winning.

Varattuja majapaikkoja lukuunottamatta matkaohjelmamme oli kovin joustava, eli toisin sanoen ei mitään suunnitelmia. Sattumalta löysimme toisenkin Game of Thronesin kuvauspaikan: Dark Hedges. Eli Kingsroad, tie, jota Arya pakenee pojaksi pukeutuneena sen jälkeen, kun hänen perheensä on surmattu.

Dark Hedges.

Turistivelvollisuudet tuntuivat tältä päivältä olevan jo täytetty, joten ajelimme melko suoraan Irlannin puolelle Buncranan pikkukaupunkiin. Siellä majoituimme St Columb’s House nimiseen BED & Breakfastiin. Sänky isolla ihan syystä, eli katso kuva. Buncrana on paikallisten suosima rantakohde ja kelien ollessa kohdallaan kaupunki oli täyteen ammuttu auringonpalvojia.

Rinsessasänky.