Valparaiso

San Pedrosta oli puolentoista tunnin bussimatka kaivoskaupunki Calamaan, jossa vietimme muutaman tunnin odotellen päivän päätapahtumaa, 24 tunnin ja 1500 kilometrin matkaa etelään Valparaisoon. Täällä sitten tapahtui reissumme ikävin juttu.

Olimme jo nousemassa Valparaison bussiin, kun joku nainen oksensi Karoliinan päälle. Opaskirjojen ja keskustelupalstojen varoitukset kaiken maailman huijauksista eivät olleet menneet hukkaan; tässä oli selvästi käynnissä perinteinen ”sotketaan, siivotaan ja syntyneessä hämmingissä viedään kamat” -tapaus. Fiksusti Karoliina antoi reppunsa ja laukkunsa Laiskalle, joka oli jo ehtinyt bussin toiseen kerrokseen, ennenkuin alkoi siistiytymään. Laiska kuvitteli tilanteen jo menneen ohi, mutta naisellapa olikin rikostoveri bussin yläkerrassa ja tarvittiin vain hetkellinen herpaatuminen reppujen vahtimisessa, kun Karoliinan reppu oli kadonnut.

Calaman torilla istuessamme näimme, kun karabinieerit ottivat juoksemalla kiinni jonkun sortin rikollisen. Harmi, ettei bussiasemalle sattunut yhtään partiota oikealla hetkellä.
Calaman torilla istuessamme näimme, kun karabinieerit ottivat juoksemalla kiinni jonkun sortin rikollisen. Harmi, ettei bussiasemalle sattunut yhtään partiota oikealla hetkellä.

Mitään korvaamatonta repun mukana ei onneksi mennyt. Paitsi tietenkin 90-luvulta peräisin oleva Joke-mehujää -lompakko, joka oli ollut Karoliinan mukana jokaisella ulkomaanreissulla jo parinkymmenen vuoden ajan. Ja ehkä myös 90-luvun lukulasit. Sellaisia sankoja ei saa enää mistään. Onneksi.

Tunnelmat bussissa olivat siis melko synkän myrkylliset. Mutta 24 tunnissa ehtii kelailemaan asioita aivan tarpeeksi ja Valparaisoon saavuttaessa olimme jo päässeet pahimman yli. Semminkin kun hotellimme oli aivan mainio: parin kilometrin päässä keskustasta, oma terassinpuolikas, josta oli mahtavat näköalat yli Valparaison lahden. (Tämmöinenkin tuli mieleen: kaikkien kymmenien reissujemme aikana ainoastaan kolmessa majapaikassa meitä on halattu lähtiessämme. Nyt viimeksi tästä Housing Valparaisosta lähtiessä. Ja ne kaksi muutakin ovat olleet Chilessä. Ystävällinen maa.)

Näkymät terassilta.
Näkymät terassilta.

Valparaiso oli siis meille tuttu jo neljän vuoden takaa. Tällä kertaa emme perusturistihommiin juuri ehtineet. Jo rikosilmoituksen teko vei puoli päivää. Poliisithan eivät tämmöisiin asioihin suostuneet puuttumaan, vaan meidän piti käydä tekemässä ilmoitus karabinieereille. Tiedä sitten mikä ero on poliisilla ja karabinieerilla. Tarkemmin ajatellen kaikki kadulla partioivat vihreäpukuiset ovat karabinieerejä, poliisiahan emme ole varmaan nähneet koskaan. Paitsi tietenkin ne kolme naissiviilipoliisia poliisilaitoksella, jotka käskivät meidän mennä karabinieerien luokse ongelminemme. Hämärät on systeemit.

Rikosilmoitus tehty. Kiitokset Cabo 2do De Carabineros Gonzalo Sanhueza Trujillolle asiallisesta palvelusta.
Rikosilmoitus tehty. Kiitokset Cabo 2do De Carabineros Gonzalo Sanhueza Trujillolle asiallisesta palvelusta.

Toinen päivä kului melkein kokonaan uuden iPadin etsimisessä varastetun tilalle. Valparaisosta löytyi kyllä Apple-kauppoja, mutta oikeaa laitetta ei. Lopulta naapurikaupungin Viña del Marin ostoskeskuksen viimeisestä mahdollisesta kaupasta löytyi haluamamme malli, viimeinen kappale sekin. Nyt vaan täytyy toivoa, että vakuutusyhtiö reagoisi edes jollain aikataululla varkausilmoitukseen.

Jyrkkiä mäkiä, hienoja taloja ja kiskoilla kulkevia hissejä. Ikävä kyllä oma lähihissimme oli remontissa, joten jouduimme kulkemaan mäen hotellille jalan. Tai taksilla.
Jyrkkiä mäkiä, hienoja taloja ja kiskoilla kulkevia hissejä. Ikävä kyllä oma lähihissimme oli remontissa, joten jouduimme kulkemaan mäen hotellille jalan. Tai taksilla.

Jokin Valparaison ränstyneessä olemuksessa viehättää, kun sinne piti palata. Kadutkin ovat niin sokkeloisia, että vastaus Yarin kysymykseen ”Missä on taksi, joka ajaa ympyrää?” löytyy täältä. Ensimmäisen taksikuskin piti konsultoida kolmea kollegaansa, ennenkin löysi meidän hotellimme, vaikka näytimme sen kartalta. Toinen antoi oma-aloitteisesti kaksituhatta pesoa alennusta, kun oli omien sanojensa mukaan niin huono kuski, että meidän piti neuvoa hänelle reitti.

Lisää hienoja taloja.
Lisää hienoja taloja.

Chilessä ja Argentiinassa aivan parasta pikaruokaa ovat empanadat, paistetut tai uppopaistetut, yleensä lihaa tai juustoa sisältävät piirakat. Kaikista sadoista syömistämme empanadoista meille molemmille on jäänyt parhaiten mieleen Valparaisossa neljä vuotta sitten syödyt yksilöt. Nyt iPadinetsintäreissulla etsiydyimme tuohon samaiseen empanadapuotiin. Pakkohan se oli taas testata. Ja ei, aika ei ollut kullannut muistoja tässäkään tapauksessa. Don Otton empanadat ovat maailman parhaita, edelleen. Piste.

Don Otto, parhautta jo vuodesta 1950.
Don Otto, parhautta jo vuodesta 1950.
Hienoja seinämaalauksia löytyy joka nurkalta.
Hienoja seinämaalauksia löytyy joka nurkalta.
Metron ikkunasta bongattu taideteos.
Metron ikkunasta bongattu taideteos.
Liikennevalotemppuilijoiden parhaimmistoa oli tämä kaveri Viña del Marissa, joka jonglöörasi kolmea palloa ja pomputteli yhtä päällään.
Liikennevalotemppuilijoiden parhaimmistoa oli tämä kaveri Viña del Marissa, joka jonglöörasi kolmea palloa ja pomputteli yhtä päällään.
Reppuvarkaudesta huolimatta Calama vaikutti melko mukavalta kaupungilta. Kuvassa koira syö löytämäänsä leipää laamakuvaelman keskellä.
Reppuvarkaudesta huolimatta Calama vaikutti melko mukavalta kaupungilta. Kuvassa koira syö löytämäänsä leipää laamakuvaelman keskellä.
Chileläiset ovat kovia makean perään. Tässä marketin 25-metrisen kakkutiskin lastenosasto.
Chileläiset ovat kovia makean perään. Tässä marketin 25-metrisen kakkutiskin lastenosasto.

San Pedro de Atacama

Chile, ensimmäinen tuttu maa reissullamme. Kaksi vuotta sitten kävimme täällä pohjoisessa ja neljä vuotta sitten Valparaisossa, Patagoniassa ja Pääsiäissaarella. Bolivian rajalta oli vajaan tunnin bussimatka San Pedro de Atacamaan (ja heti rajalla soratie vaihtui asfaltiksi); vähän hassulta tuntui bongailla bussin ikkunasta tuttuja paikkoja ja maisemia.

Caracoles, San Pedron pääkatu.
Caracoles, San Pedron pääkatu.

San Pedro oli juuri sellainen kuin muistimmekin: matala ja pölyinen turistirysä, mutta jotenkin kovin sympaattinen. Turisteja tänne vetävät ympäristön nähtävyydet: maailman kolmanneksi suurin suolatasanko, kuumat lähteet, geysirit ja merkilliset kalliomuodostelmat. Eli hyvin pitkälle samanlaiset asiat, joita näimme Uyunissa. Ja koska kaksi vuotta sitten olimme jo kolunneet ympäristön autolla melko tarkkaan, keskityimme lähinnä lepäilemään ja nauttimaan lämmöstä ja helposta hengittämisestä. San Pedro on nimittäin ainoastaan 2400 metrin korkeudessa ja iltapäivisin auringonpaiste oli tukahduttavan kuuma. Illat olivat sentään mukavan viileitä.

Yksi San Pedron ympäristön paikoista oli kuitenkin jäänyt kahden vuoden takaa sen verran vahvasti mieleen, että se oli pakko kokea uudestaan. Otimme siis perusturisti-iltapäiväretken Laguna Cejarille. Laguna Cejar on pieni vajoamajärvi keskellä suolatasankoa. Sen veden suolapitoisuus on melkein 30%, eli se siis todella kelluttaa! Kohtalaisen hullulta tuntui makoilla selällään veden pinnalla. Mahallaan ei juurikaan pystynyt uimaan, kun ahteri nousi väkisinkin korkeimmalle ja pää meinasi painua veden alle.

Tässä järvessä olisi vaikea hukkua. Kannattaisi kuitenkin käydä suihkussa jälkeenpäin.
Tässä järvessä olisi vaikea hukkua. Kannattaisi kuitenkin käydä suihkussa jälkeenpäin.

Kaksi vuotta sitten Cejarilla oli vain pieni rahastuskoppi. Jotain meillä jäi ilmeisesti oppaamme puheesta ymmärtämättä (Chilen espanja ON hankalaa), sillä älysimme parkkipaikan viereen rakennetut suihkut vasta lähtiessämme. Loppuretki olikin sitten melko tukala suolan kuivuessa iholle ja kutittaessa joka paikkaa. Kävimme vielä kahdessa muussa paikassa: Ojos de Salar oli kaksi 50-metristä pyöreää reikää tasangolla täynnä makeaa vettä, ja Laguna Tebenquiche oli valkea suolajärvi, vähän kuin keväinen järvenjää Suomessa. Molemmat olivat hienoja paikkoja, mutta Uyunin jälkeen eivät jaksaneet enää kovasti innostaa.

Laguna Tebenquiche.
Laguna Tebenquiche.

Koska San Pedro oli vanha tuttu, löysimme helposti ravintola Adoben ja sieltä ruoka-annoksen, mistä Karoliina on haaveillut viimeiset kaksi vuotta: mustekalavoissa paistettua turskaa mustekalarenkailla, sipulilla, serranokinkulla ja tuoreilla härkäpavuilla. Kuulostaa ja kuulosti myös kaksi vuotta sitten täysin sekamelskalta ja turhalta kokin kikkailulta, mutta eipä ole, eikä aika ollut kullannut muistoja yhtään! Vau ja nam! (Sori Jontti, kuva unohtui ottaa.)

Ja ruuasta juomaan. Pisco on kirkasta brandytyyppistä viinaa, jota tehdään Perussa ja Chilessä. Maat kiistelevät kovasti sen alkuperästä. Pisco Sour on piscosta, limestä, sokerista ja munanvalkuaisesta tehty suosittu aperitiivi. Kun saimme tämän reissun ensimmäiset pisco sourit Santa Rosassa, Perussa, olimme vähän pettyneitä. Eihän se ollutkaan niin hyvää, kuin olimme muistelleet. Sama toistui joka kerran, kun sitä Perussa tilasimme. Mutta San Pedrossa olikin eri meininki. Täällä Pisco Sour maistui siltä, miltä sen meidän mielestämme pitääkin maistua. Chile-Peru: kuusnolla.

Vihdoinkin kunnon Pisco Sourit.
Vihdoinkin kunnon Pisco Sourit.

Ja edelleen piscosta kaljaan. Jo kaksi vuotta sitten ihmettelimme, kun juuri mistään San Pedron ravintolasta ei saanut olutta ilman ruokaa. Törmäsimme ainoastaan yhteen baariin, jossa myytiin pelkästään olutta. Nyt siellä käydessämme älysimme, että tämähän on juuri se suomalaisen hepun pitämä baari, josta olimme netistä lukeneet. Omistaja kertoi meille asuneensa täällä jo 17 vuotta ja jotenkin onnistuneensa hommaamaan kylän ainoan baariluvan. Hyvä Suomi!

Chelacabur, kylän ainoa kaljabaari.
Chelacabur, kylän ainoa kaljabaari.
Caracoles yöllä.
Caracoles yöllä.
Paikallisten koirien tehtävänä on lähinnä makoilla ihmisten ja autojen tiellä.
Paikallisten koirien tehtävänä on lähinnä makoilla ihmisten ja autojen tiellä.
Hotellin internetyhteys oli niin hidas, että blogia piti käydä päivittämässä keskusaukion kahvilassa.
Hotellin internetyhteys oli niin hidas, että blogia piti käydä päivittämässä keskusaukion kahvilassa.
Hyvin suolatut jalat.
Hyvin suolatut jalat.